– Kyyneleet ja tuskalliset muistot tulevat puuskissa, Viivi Avellán sanoo.
– Kyyneleet ja tuskalliset muistot tulevat puuskissa.
Julkkikset

Viivi Avellán oppi äitinsä kuoleman jälkeen, että yllättävätkin asiat voivat laukaista surun: ”Myrskyluodon Maijaa en ole edes yrittänyt kuunnella”

Yrittäjä Viivi Avellán koki korona-aikana kaksi erilaista surua: oman äitinsä äkillisen kuoleman ja isoäitinsä pitkän elämän rauhallisen lopun. Menetysten jälkeen Viivi on yhä kiitollisempi omasta perheestään. 
Teksti: Sanna Wirtavuori Kuvat: Liisa Valonen, Viivi Avellánin kotialbumi

Olisi ihanaa olla leppoisasti lomalla. Viivi Avellán huokaisee syvään ja kertoo, että tämä on jo toinen kesä, jolloin Suomen-visiitti on kaikkea muuta kuin rentouttava.

Yrittäjä ja entinen tv-toimittaja Viivi on asunut miehensä sekä viisi- ja seitsemänvuotiaiden poikiensa kanssa neljä vuotta Singaporessa, ja joka vuosi hän on lomaillut Helsingin seudulla sekä kesällä Hangossa.

Tänä vuonna Viivi tuli Suomeen kesäkuun puolivälissä. Pandemiatilanne oli molemmissa maissa sen verran hyvä, että perhe pääsi matkustamaan kohtuullisen pienellä paperisodalla, todistuksilla ja testeillä. Lomasuunnitelmia aikaistettiin, koska Viivin 99-vuotias isoäiti oli saattohoidossa.

– Tiesin, että mummilla ei ollut paljon elinpäiviä jäljellä. Hän haurastui ja heikkeni, mutta halusi tsempata, että ehtisimme vielä tavata.

Viivi kertoo, että reipas isoäiti sai elää pitkän ja hyvän elämän. Hän kävi marjastamassa vielä 97-vuotiaana ja asui kotonaan viimeiseen sairaalareissuunsa asti. Ajatus oli kirkas miltei loppuun saakka.

Lähestyvään kuolemaan isoäiti suhtautui vanhan ihmisen mutkattomuudella. Hän oli ehtinyt kokea paljon, muun muassa saattanut hautaan kaksi aviomiestä ja toisen tyttärensä.

– Mummi ilahtui nähdessään minut sekä lapsemme ja sanoi humoristiseen tapaansa olevansa helpottunut, että nyt voi aloittaa tämän tehtaan alasajon.

Suomeen saavuttuaan Viivi istui isoäitinsä sairaalapedin vierellä päivittäin.

– Juttelin arkisia kuulumisia, kerroin lapsista ja mökkipuuhista. Viimeisillä kerroilla mummi ei ollut enää tajuissaan, mutta olin onnellinen, että sain olla hänen luonaan ja jatkoin hänelle rupattelua.

Isoäiti menehtyi heinäkuun ensimmäisenä päivänä, kaksi päivää sen jälkeen kuin hänen vanhin tyttärensä olisi täyttänyt 70 vuotta. Tämä tytär, Viivin äiti, menehtyi vuosi sitten huhtikuussa.

”Olkaa onnellisia, jos teillä on isovanhemmat”

Kaksi erilaista kuolemaa ja kaksi omanlaistaan surua. Viivi on viime päivinä miettinyt kumpaakin rakastamaansa naista, ja kyyneleet ovat olleet herkässä.

Lähes satavuotiaan isoäidin kuolema oli luonnollinen ja odotettavissa, siihen liittyy paljon kauniita muistoja ja kaipausta. Hyväkuntoisen äidin äkillinen menehtyminen sen sijaan oli Viiville lähes shokki.

Kun isoäiti kuoli, myös suru äidin menetyksestä purskahti esiin. Uutinen isoäidin kuolemasta ei ollut yllätys, mutta suru lamaannutti Viivin. Itkua ei voinut hillitä.

– Pikkulasten on vaikea ymmärtää, kun aikuinen ei enää hallitse itseään. En halunnut näyttää lapsille tuskaani, vaan sulkeuduin kylpyhuoneeseen, otin lasin viiniä, pistin kylpyveden valumaan ja itkin siellä yksin. Mieheni sai selitellä heille, miksi mami on niin pitkään iltapesulla ja miksi hän otti aikuisten juomaa mukaan.

Viivi itki sitä, että hänellä ei ole isoäitiä, eikä äitiäkään. Hän suri myös sitä, että lapset menettivät rakkaan isoäitinsä. Pojat eivät kutsuneet Viivin äitiä mummiksi, eikä isäkään ole ukki, vaan äiti oli Matte, ja isoisä on Husse. Nimitykset tulevat ruotsin kielestä, hiukan kuin emäntä ja isäntä.

Viivi oli tottunut siihen, että Matte auttoi häntä lastenhoidossa.

– Kuinka paljon olenkaan kaivannut häntä tänä ja viime kesänä. Kaikille pikkulasten vanhemmille sanoisin, että olkaa onnellisia, jos teillä on isovanhemmat. Arvostakaa heitä ja nauttikaa heidän avustaan ja läsnäolostaan. Se on suurta luksusta.

Yltiöpositiivinen Viivi ei halunnut ajatella pahinta

Kaikki voi muuttua niin nopeasti, sen Viivi on oppinut. Puolitoista vuotta sitten tammikuussa hänen äidillään oli vatsakipuja. Tutkimuksissa paljastui, että kyseessä on suolistosyöpä.

– Olin silloin Singaporessa ja säikähdin tietysti kovasti. Tiesin, että hoidot olisivat raskaat ja halusin olla äidin tukena. Pandemia-aika oli juuri alkamassa, enkä halunnut jättää lapsia sinne kauas, joten matkustimme tänne koko perhe.

Viivi ehti olla Suomessa kolme viikkoa, kun koronatilanne paheni ja maailma alkoi sulkeutua. Kävi ilmi, että jos perhe ei matkusta heti takaisin Singaporeen, niin he eivät pääse sinne pitkään aikaan. Tiukka saarivaltio oli menossa täysin kiinni.

– Vaikutti siltä, että äidin hoidot tehoavat eikä akuuttia hätää ole, joten maaliskuussa palasimme kotiin, Viivi kertoo.

Singaporessa asuu pääkaupunkiseudun kokoisella alueella saman verran asukkaita kuin koko Suomessa. Maa on tunnettu siistiydestä ja järjestyksestä, ja myös karanteenisäännöt olivat tiukat.

– Osan ajasta olimme täysin kotona, ja koko kevään piti rekisteröityä kaikkialle. Kauppaan, taksiin tai apteekkiin pääsi vain todistamalla henkilöllisyytensä sekä kirjautumalla sisään ja ulos.

Äidin syöpä todettiin aggressiiviseksi, mutta Viivi on luonteeltaan yltiöpositiivinen, eikä halunnut edes ajatella pahinta. Äiti ja tytär juttelivat puhelimessa päivittäin, ja molemmat odottivat toiveikkaasti kesää.

– Äiti oli minulle varsinkin viime vuosina pikemminkin kaveri, isoäiti oli enemmän huolehtiva, Viivi Avellán pohtii.

– Äiti oli minulle varsinkin viime vuosina pikemminkin kaveri, isoäiti oli enemmän huolehtiva, Viivi pohtii. Kuva: Liisa Valonen

”Mitään hyvästejä ei ollut jätetty”

Kohtalokas puhelu Suomesta tuli huhtikuun alussa. Viivi vastasi puhelimeen Singaporessa sikäläistä aikaa iltapäivällä, Suomessa oli aamu.

Järkyttynyt isä kertoi tyttärelleen, että äiti oli saanut yön aikana sairauskohtauksen. Lääkärin mukaan hän kuolisi pian.

– Se tuli täysin yllättäen. Olin jutellut äidin kanssa edellisenä päivänä, olimme puhuneet hoidoista ja arkisista kuulumisista. Hän kuulosti pirteältä. Kuolemasta emme tosiaankaan puhuneet, eikä mitään hyvästejä ollut jätetty.

Ensin Viivi lysähti lattialle ja puhkesi itkuun. Nopeasti hän kuitenkin terästäytyi, ja soitti veljelleen, jota isä ei ollut vielä tavoittanut.

– Äiti ei pystynyt enää kommunikoimaan, mutta hän oli vielä elossa. Minulle tuli tunne, että hän pinnisteli ollakseen hengissä niin kauan, että me kaikki olisimme läsnä. Isä oli äidin vierellä, ja pian sairaalaan tuli velikin. Minä olin mukana etäyhteydellä. Uskon, että kun äiti kuuli meidän kaikkien äänet, niin hän luovutti.

Kun puhelu päättyi, Viivi lamaantui.

– Oli tapahtunut se, mitä en ollut halunnut kuvitellakaan: äiti oli kuollut. En voinut käsittää, että se on totta.

Etänä sureminen oli vaikeaa

Rakas äiti – ja myös hyvä kaveri tai kuin huolehtiva isosisko. Äiti oli Viiville tärkeä ihminen.

– Kuinka tässä näin kävi. Äiti söi terveellisesti, käytti aina luomutuotteita ja piti hyvää huolta itsestään. Sitten häntä ei enää ole.

Viivin mukaan äiti ei ollut yhtä sosiaalinen kuin miehensä. Hän teki paljon töitä markkinointialalla sekä kiinteistövälittäjänä ja viihtyi työssään, mutta hän oli ennen muuta perheen rauhoittava voima, energinen ja aina positiivinen.

Äidin kuolemaa seurannut kevät ja alkukesä kuluivat Viiviltä kuin sumussa. Suru oli suuri ja pandemia pahensi tilannetta entisestään, isä ja veli olivat kaukana, heitä ei voinut edes halata. Surukin tapahtui etänä.

Viivi kaipasi äitiään Singaporessa joka päivä. Hänellä oli ollut tapana soittaa tälle aina matkalla töistä kotiin. Nyt hän soitti isälleen ja yritti tukea tätä. Isä ja äiti olivat olleet yhdessä teini-iästä lähtien, 52 vuotta. Viivi olisi halunnut isänsä luokseen Singaporeen, mutta maa ei päästänyt ketään vierasta rajojen yli, eikä päästä vieläkään.

Singaporessa elämä on selkeää ja tehokasta

Äidin kuolemasta on nyt yli vuosi. Suru ei tunnu enää joka päivä, mutta Viivillä on yhä aina itkuliina mukana.

– Kyyneleet ja tuskalliset muistot tulevat puuskissa. Olen oppinut, että suru voi yllättää milloin tahansa. Jos esimerkiksi näen elokuvan, jossa on äidin ja tyttären suhde, niin en voi olla itkemättä. Samoin vaikuttaa koskettava laulu, esimerkiksi Myrskyluodon Maijaa en ole edes yrittänyt kuunnella, se oli äidille niin tärkeä.

Nyt Viivi on Suomessa ainakin reilun kuukauden. Singaporeen perhe aikoo kuitenkin palata. Viivi sanoo viihtyvänsä siellä. Elämä on selkeää ja tehokasta.

– Suomessa ja Sveitsissä asuessani luulin olevani ripeä ihminen, mutta Singaporessa tempo on tosi tiuha. Kaiken pitää tapahtua nopeasti ja esimerkiksi viesteihin kuuluu vastata heti. Palaverien määrä on huomattavasti pienempi kuin Euroopassa.

Alun perin Viivi muutti maahan miehensä työn perässä kotiäitinä. Nyt hänellä on omiakin töitä yllin kyllin. Hänellä on suomalaisen ja kanadalaisen yhtiökumppaninsa kanssa suomalaisiin hyvinvointituotteisiin erikoistunut verkkokauppa, ja lisäksi hän on Singaporen maajohtaja Innovation Homessa, joka vuokraa yrityksille yhteisöllistä työtilaa.

– Olen tavallaan suomalainen emäntä, joka tutustuttaa yrityksiä Singaporen markkinoihin ja auttaa käytännön asioissa. Ennen koronaa järjestimme paljon tapahtumia yrityksille, jotka olivat matkustaneet tutustumaan paikalliseen toimintaan.

Viivi Avellán pihatöissä kotonaan Singaporessa.

Singaporen ilmasto on kuuma ja kostea. Rehevässä puutarhassa riittää Viiville pihatöitä.

Viivi Avellán: ”Singaporen yhteiskunta on rakennettu helpoksi vanhemmille”

Singapore on kulttuurien ja kansalaisuuksien sekamelska. Ihmiset ovat suvaitsevaisia, mutta Viivin kokemuksen mukaan myös hyvin tietoisia juuristaan.

– Olen huomannut olevani isänmaallinen ihminen, ylpeä kotimaastani. Meille on kulkeutunut Iittalan lintuja, Suomi-kynttilöitä ja Marimekkoa. Suomalaisuus tuntuu tosi tärkeältä.

Viivi viihtyy maassa myös siksi, että lapsiperheen arki on siellä sujuvaa. Suomalaisille lapsiaan harrastuksiin kuskaaville ruuhkavuosivanhemmille sikäläinen järjestely kuulostaa suorastaan unelmalta.

Koulubussi hakee pojat aamulla kello kahdeksan. Koulu huolehtii myös lasten kuljetuksesta iltapäivän harrastuksiin, esimerkiksi uimaan, rugbyyn tai jalkapalloon. Vanhemmat voivat tehdä tehokkaan työpäivän. Bussi tuo lapset kotiin iltapäivällä neljältä, ja kotona on taloudenhoitaja, joka ottaa lapset vastaan ja valmistaa illallisen kello kuudeksi.

– Siitä alkaa perheaika, ja silloin olemme todella läsnä lastemme kanssa. Juttelemme esimerkiksi siitä mikä on ollut kivaa tai ärsyttävää koulussa ja pelaamme paljon korttipelejä.

Kun lapset menevät nukkumaan kahdeksan jälkeen, vanhemmat saattavat hoitaa vielä jonkun työasian tai sitten vain rentoutua keskenään.

– Järjestely toimii loistavasti. Olen onnellinen Singaporessa ja tiedän olevani etuoikeutettu, Suomessa olisin paljon stressatumpi yrittäjä-äiti kuin siellä. Suomessa olisi yksinkertaisesti liian kallista palkata taloudenhoitaja. Singaporen yhteiskunta on rakennettu helpommaksi vanhemmille, en tunne siellä yhtään perhettä, joilla ei olisi kotona palkattua apua, Viivi pohtii.

Viivin pojat puhuvat koulussa brittienglantia ja mandariinikiinaa, mutta kotikieli on suomi.

– Mieheni ja minä emme kumpikaan puhu kiinaa, joten odotan jännityksellä, milloin pojille paljastuu, että heillä on tavallaan yhteinen salakieli, jolla he voivat jutella meidän kuullen omia salaisia asioi­taan.

Viivi Avellán ehti Suomen matkallaan viettää aikaa myös Hangossa. 

Viivi ehti Suomen matkallaan viettää aikaa myös Hangossa. Loma siellä on hänelle lapsuudesta tuttu perinne, tärkeä osa kesää.

”Isoin opetus on se, että mikään ei ole varmaa”

Kärsivällisyyttä, sekä tietysti sopeutuvaisuutta. Ainakin sitä Viivi sanoo oppineensa viimeisen parin vuoden aikana.

Hän istuu helsinkiläishotellin aulassa ja hymyilee. Suomi-viikkojen tekemisten listalla ovat mummin hautajaisjärjestelyjen lisäksi perunkirjoitus- ja muut paperiasiat. Ja juuri tänään hän haluaisi ehtiä lasten kanssa uimaan.

– Tosin pojat valittavat, että merivesi on liian kylmää. Suomen hellekesä ei haittaa heitä yhtään, he ovat tottuneet kuumuuteen, Viivi naurahtaa.

Kun Viivi miettii mennyttä vuotta, hän ei voi olla huokaamatta.

– On tapahtunut tosi paljon odottamattomia asioita. On tässä ollut sulateltavaa. Isoin opetus on varmaankin se, että mikään ei ole varmaa. Kaikki voi muuttua hyvinkin nopeasti, ja kaikesta voi silti selvitä.

Hän arvelee, että karanteeneista ja muista rajoituksista on ollut se hyöty, että ehkä ihmiset ovat tulevaisuudessa entistä valmiimpia ottamaan tiukkojakin määräyk­siä vastaan yhteisen hädän, esimerkiksi ilmastonmuutoksen takia.

– Omat suunnitelmat kaatuvat, ja joskus on vain pakko totella.

Vaikka vuosi on ollut täynnä surua, Viivi uskoo, että rauhoittuminen on tehnyt hänelle myös hyvää. Hän sanoo ymmärtävänsä, että mikään ei ole itsestäänselvyys.

– Sain perheen melko myöhään, kolmevitosena. Lapset ovat tärkeintä elämässäni, ja tämän vuoden jälkeen olen entistä kiitollisempi perheestäni. Tajuan, kuinka moni asia minulla on hyvin.

Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 31/2021.

X