Viivi Avellán: ”Synnytyspelostani huolimatta halusin toisen lapsen”
Viivi Avellán odottaa toista lastaan, vaikka pelkääkin synnytystä järkyttävän paljon. Raskausaikana hän on kärsinyt niin painajaisista kuin paniikkikohtauksistakin. Hän kuitenkin kokee, että äitiys on lopultakin tehnyt hänestä aikuisen naisen.
Viivi Avellán odottaa toista lastaan, vaikka pelkääkin synnytystä järkyttävän paljon. Raskausaikana hän on kärsinyt niin painajaisista kuin paniikkikohtauksistakin. Hän kuitenkin kokee, että äitiys on lopultakin tehnyt hänestä aikuisen naisen.
Toista lastaan odottava Viivi Avellán ymmärtää, mistä raskaus-sana juontaa juurensa. Hän vaihtaa kahvilan sohvalta nojatuoliin, hieroo kädellä kipeää kylkeään, koskettaa varovasti vatsaansa ja etsii venyttäytymällä parempaa istuma-asentoa.
Raskasta kroppaa suurempi ongelma hänelle on kuitenkin lähestyvä synnytys. Sektioaika on sovittu marraskuun puoliväliin, mutta silti painajaiset nousevat päivittäin mieleen. Synnytys pelottaa Viiviä järkyttävän paljon.
– Joillekin voi puhjeta migreeni, joillekin ihottuma, mutta minulle iski ensimmäisen raskauden aikana käsittämättömän vakava synnytyspelko, Viivi kertoo.
Hän on ollut aina nopea liikkeissään eikä ole koskaan ollut pelokas, mutta synnytys, maailman luonnollisin asia, pelotti ja pelottaa häntä suunnattomasti.
Kun hän puhui ongelmastaan neuvolassa ja tuttavilleen, häntä ei ensin otettu vakavasti.
– Sain kuulla, että voi sentään, ihan normaalia, kaikkihan pelkäävät, se menee kyllä ohi ja että naiset ovat synnyttäneet aina ja onhan niitä kivunlievityksiä.
Viivi huomasi, että esimerkiksi masentunutta äitiä ymmärretään, mutta ei kai joku tosissaan ajattele, ettei uskalla synnyttää. Sehän on suorastaan sopimatonta.
Näin pahoja painajaisia
”Ajatus synnyttämisestä on kauhistuttanut minua aina, mutta pari vuotta sitten, esikoista odottaessani, pelko kehittyi vähitellen pahemmaksi ja kasvoi sitä fobiamaisemmaksi, mitä pidemmälle raskaus eteni.
Näin painajaisia, joissa synnytin alateitse ja tapahtui jotain kamalaa, vauva joko vammautui tai menehtyi. Heräsin öisin hikisenä. Päivisin sain paniikkikohtauksia, jolloin sydän tuntui tykyttävän ulos rinnastani.
Lääkäri määräsi beetasalpaajia, mutta en uskaltanut syödä niitä erittäin alhaisen verenpaineen vuoksi.
Painajaiset pahensivat synnytyspelkoa. Ajattelin, että minä en pysty tähän, minun on haettava apua.
Neuvolasta minut ohjattiin erilaisille valmennuskursseille ja psykologin vastaanotolle. Minua kuunneltiin, mutta kyseessä tuntui olevan pikemminkin käännytys alatiesynnyttäjäksi kuin terapia.
Kävin psykologin kanssa myös synnytysosastolla, ja sen piti hälventää pelkoani. Kun kävelimme käytävää pitkin, eräästä huoneesta tuli hoitaja, joka kantoi veristä vastasyntynyttä vauvaa. Sen jälkeen en muista mitään, sillä pyörryin lattialle.
Pelkoani eivät helpottaneet myöskään naiset, jotka avautuivat karmivista synnytykseen liittyvistä kokemuksistaan. Arvostan rehellisyyttä, mutta joitakin faktoja he olisivat voineet jättää kertomatta. Aika harva osaa puhua synnytyksestä empaattisesti ja kuunnella toista.
En ymmärrä, mistä pelkoni kumpuaa. Neuvolan psykologi tosin sanoi, että sillä on saattanut olla merkitystä, että oma syntymäni oli vaikea ja äidilleni aika traumaattinen kokemus.
Lopulta, ensimmäisen raskauteni 36. raskausviikolla, lääkäri varmisti minulle sektioajan. Sen jälkeen en enää nähnyt painajaisia.
Leikkaus tehtiin sovitusti. Tosin saapuessani leikkaussaliin tärisin pelosta niin pahasti, ettei neulojen ja epiduraalien laittamisesta meinannut tulla mitään.
Synnytyksen lisäksi pelkään nykyään myös kaikkia operaatioita.”
Miehet ja naiset eivät ole tasa-arvoisia
”Synnytyksen jälkeen minusta tuntui kuin olisin jäänyt rekan alle. Väsymys oli melkoinen. Olisin halunnut nauttia imetyksestä, mutta se olikin yllätyksekseni työlästä ja kivuliasta enkä saanut siitä mitään kiksejä. Rintamaitoa tuli vain kolme kuukautta, ja sen jälkeen tunsin kuinka aivoni kirkastuivat ja olin taas intoa täynnä oleva oma itseni – energinen ja onnellinen äiti.
Aloitin työt golflehdessä imetyksen loputtua, tosin aluksi työskentelin vain pari tuntia kerrallaan. Se sopi minulle, koska voin yrittäjänä tehdä paljon töitä kotona ja minulla on hyvät tukijoukot, isoäidit ja muut läheiset. Kunnioitan jokaista äitiä, joka selviää yksin lapsen kanssa. Minä en siihen pystyisi. Olemme jakaneet mieheni kanssa kotityöt ja lapsenhoidon. Kun esikoinen heräili öisin, meillä oli jopa päivystysvuorot. Toinen sai nukkua rauhassa illasta aamuneljään, toinen aamuneljän jälkeen.
Tätä ei saisi sanoa ääneen, mutta ainakaan minä en ole ollut odotus- ja imetysaikanani aivan täysipäinen työntekijä. Olen paljon hitaampi ja tasaisempi, ja se näkyy myös töissä. Suoraan sanottuna luovuus ja looginen ajattelutapa ovat miniteholla, enkä pysty yhtä nopeisiin ratkaisuihin kuin normaalisti. En pidä tästä jahkailusta.
Niin kauan kuin nainen odottaa, synnyttää ja imettää, mies ja nainen eivät mielestäni voi olla täysin tasa-arvoisia työelämässä. Lapsen hankkiminen verottaa melkoisesti naisen voimia ja työkykyä.”
Aikuistuin hetkessä
Biologinen kelloni alkoi tikittää muutama vuosi kolmenkympin jälkeen. Aloin arvioida kumppaniehdokkaitani sillä silmällä, että olisiko tässä isä tulevalle lapselleni.
Nykyisen mieheni kanssa kaikki oli alusta asti selvää. Olin jo 35-vuotias, kun tapasimme ja onnekseni tulin raskaaksi puoli vuotta seurustelun alkamisen jälkeen. En edes ehtinyt miettiä mahdollista lapsettomuutta.
Sillä sekunnilla, kun pidin esikoistani ensimmäisen kerran sylissäni, tunsin itseni naiseksi. Aikuistuin hetkessä. Tajusin, että siihen asti olin ollut vain tyttönen.”
Lue, mikä auttaa synnytyspelkoon.
Lue lisää Annasta 44/2015
Kommentit
Kolme suurta lasta synnyttäneenä ei ole jäänyt mitään traumoja, kaikki lapset syntyivät noin kahden vuoden välein. En pelännyt etukäteen vaan ihan odotin, että pääsen synnyttämään ja saan jo vauvan käsiini, laskin ihan viimeisiä viikkoja ja päiviä. Onneksi, koska olen niin malttamaton, ensimmäinen syntyi juuri laskettuna päivänä, toisesta meni vedet kotona kaksi viikkoa ennen ja kolmas käynnistettiin kaksi viikkoa etuajassa, koska epäiltiin vauvan olevan kovin suuri ja olihan se, 4900g, onneksi ei ollut diabetesta vauvalla eikä itselläni. Onhan ne kivut etenkin loppua kohti kovat, mutta jokaisella on oma kipukynnyksensä ja minulla on aika korkea. Ilokaasua olen saanut ja viimeisessä synnytyksessä paracervikaalipuudutuksen, joka ei oikein ehtinyt auttaa, kun vauva syntyi siitä 15 minuutin kuluttua. Varmaan ruumiinrakenteella on myös jotain vaikutusta, minulla on leveä lantio.
Nyt tuskailen ihan toisenlaisten fyysisten kipujen kanssa, nimittäin selän nivelrikkokivut ovat kovat ja kotiin ostetulla sähköimpulsseja antavalla laitteella käytän tehoa 10, joka on suurin eikä sekään vielä riittäisi, päin vastoin tekee vain hyvää, kun kivut ovat niin kovat. Myös kankkuja saa painaa vaikka kyynärpäällä, että saisin hieman apua. Olen ollut jo yhdessä leikkauksessa eikä auttanut, en tiedä lähdenkö enää toiseen. Olen kuullut, että selkäleikkaukset eivät yleensä auta jos ei ensimmäisellä kerralla onnistu. Särkylääkkeistä ei ole juurikaan apua.
Toivon Viiville paljon onnea ja rohkeutta, jokainen synnytys on erilainen ja jokaisella oma kipukynnyksensä ja kaikki kivut unohtuvat, kun saa pienen nyytin syliinsä. Ymmärrän kyllä pelon, jota Viivikin potee, kun on jo kokenut yhden synnytyksen. Ihan luottavaisella mielin voit ajatella alatiesynnytystä, nykyään on jo kaikenlaisia kivunpoistomenetelmiä. Mutta tietysti se on jokaisen oma asia. Onnea joka tapauksessa vielä.
Kommentit
Synnytyspelossa ei ole mitään luonnotonta. Kuolemakin on maailman luonnollisin asia, ja sitäkin moni pelkää. Synnytykset ovat siirtyneet sairaaloihin nimenomaan siksi, että se on vaarallinen tapahtuma niin äidille kuin lapsille. Synnytystavan pitäisi olla täysin äidin ja lääkärin välinen asia, ei hoitajan, psykologin, naapurin jne.
Täällä toinen, joka on aina pitänyt alatiesynnytystä maailman karmeimpana asiana. Se on luonnollista kissoilla ja koirilla ja hirvillä ja lehmillä ja ja.. mutta ihmisellä.. ei, ei, ei. Paikkojen revittäminen tuusannuuskaksi.. eiei. Ehkä nykyihminen on jo kehittynyt niin väärään suuntaan, että sitä ei ole tarkoitettu puskemaan mitään yli 2-kiloista mistään ruumiinaukosta.
Ei tietoa, mistä oma pelkoni tulee, mutta se on jäätävää. Ei toki mitään Viivin fobiaan verrattuna, mutta sen verran paha kuitenkin, että aina olen ajatellut, että sektio on ainut mahdollisuus. Sittemmin olen muuttanut mieltäni, koska sektiosta toipuminen kestää turhan kauan verrattuna alatiesynnytyksestä toipumiseen, JOS alatiesynnytys menee ihan ok. Siis JOS se menee.
Olen aina ajatellut, että jossain vaiheessa elämää minulla olisi lapsia, mutta en ikinä ole haaveillut vauvasta, enkä varsinkaan raskaudesta. Ja nyt olen raskaana. Joku päätti asian minun puolesta.. ihan hyvä niin!
Ja kyllä olen sanonut ihan suoraan ja isoon ääneen, että tämä ei ole minun juttu. Tässä tilassa ei ole sinällään mitään hienoa ja ulkoistaisin tämän miehelle kaikkine ketutuksineen ihan hurraata huutaen, jos se olisi mahdollista. Tiedän toki, että jos/kun se vauva joskus maailmaan putkahtaa, se on tärkeintä, mitä voi olla, mutta ei se muuta sitä faktaa, että raskaana oleminen ja synnyttäminen on kirjaimellisesti hanurista. Eikä sapetusta ainakaan helpota se, että omat tulot romahtaa moneksi kuukaudeksi, kun toki kotiin joksikin aikaa on tarkoitus jäädä.
Omalla kohdalla onni on se, että neuvolassa synnytyspelko otettiin heti vakavasti. Välittömästi järjestettiin aika eteenpäin, jotta pääsen asiasta juttelemaan heti, eikä sitten viikkoa ennen LA:a. -Jotta ehditään järkätä psykiatria, lääkäriä ja what ever tarpeen mukaan. Tällä hetkolla pelko ei ole pahiten pinnassa, mutta en halua sitäkään tilannetta, että osastolla haarat levällään vedänkin viime hetkellä polvet nippuun ja huudan täydessä paniikissa, että ”EN JUMALAUTA PONNISTA!!!”
Olen mielestäni rohkea, tekevä ja peloton, mutta tässä asiassa olen ihan täys mammari. Valtaosa äideistä on paljon rohkeampia ja reippaampia, kun ne menee vaan ja synnyttää. Minä olen täys tissiposki ja se asia on mielestäni luonnoton ja yksinkertaisesti H.I.R.V.I.T.T.Ä.V.Ä.
Uskon, etten siltikään tule olemaan toista huonompi äiti. 🙂
On niin parasta, kun saa lukea tällaisiakin juttuja ja kokemuksia. Minä en ole se, joka kahdesta viivasta lähtien on posket punaisena hupsutellut vaaleanpunaisessa pilvihötterössä. Mutta ei tarvikaan. Neuvolantätikin sanoi heti, että kuulostaa ihan normaalilta kaikkine ketutuksineen. 😀
Ja kyllä minä nyt jo sitä tulokasta vähän odotankin, kun olen saanut yli puolen välin ensin asiaa sulatella.
Ja kunhan nyt yritän jotenkin sen synnytyshomman ohittaa. 😛
Viiville ja nimimerkille ”Jep” sanoisin sekä alatiesynnytyksen että sektion kokeneena, että alatiesynnytys ei oo MITÄÄN sektion jälkeisiin kipuihin. Ne oli jäätäviä, tunsin kuolevani.
Tää on vain mun kokemus kivusta, kaikillahan se on erilainen. Kukaan ei voi toiselle sanoa mikä sopii parhaiten. Onnea matkaan molemmille!
Olen lukenut, että sektio on sekä vauvalle että äidille vaarallisempi synnytystapa. Itse arkana ja kipuherkkänä ihmisenä selvisin alatiesynnytyksistä kivunlievityksen avulla, tosin yhdessä synnytyksessä olivat pihdit tarpeen vauvan poikkeavan tuloasennon takia.
Uskon että jos näin pelokas ihminen selviää hengissä alatiesynnytyksistä, niin selviävät kaikki muutkin.
Olen myös arka ja pelkään kuollakseni kaikkea, jopa hammaslääkäriä, mutta synnytin reippaana tyttönä ilokaasun ja epiduraalin voimalla eikä sen coctailin jälkeen ”tuntunut missään”. Tsemppiä ny naiset, on sitä ennen saunassakin synnytetty! 😉 😀
Kolme suurta lasta synnyttäneenä ei ole jäänyt mitään traumoja, kaikki lapset syntyivät noin kahden vuoden välein. En pelännyt etukäteen vaan ihan odotin, että pääsen synnyttämään ja saan jo vauvan käsiini, laskin ihan viimeisiä viikkoja ja päiviä. Onneksi, koska olen niin malttamaton, ensimmäinen syntyi juuri laskettuna päivänä, toisesta meni vedet kotona kaksi viikkoa ennen ja kolmas käynnistettiin kaksi viikkoa etuajassa, koska epäiltiin vauvan olevan kovin suuri ja olihan se, 4900g, onneksi ei ollut diabetesta vauvalla eikä itselläni. Onhan ne kivut etenkin loppua kohti kovat, mutta jokaisella on oma kipukynnyksensä ja minulla on aika korkea. Ilokaasua olen saanut ja viimeisessä synnytyksessä paracervikaalipuudutuksen, joka ei oikein ehtinyt auttaa, kun vauva syntyi siitä 15 minuutin kuluttua. Varmaan ruumiinrakenteella on myös jotain vaikutusta, minulla on leveä lantio.
Nyt tuskailen ihan toisenlaisten fyysisten kipujen kanssa, nimittäin selän nivelrikkokivut ovat kovat ja kotiin ostetulla sähköimpulsseja antavalla laitteella käytän tehoa 10, joka on suurin eikä sekään vielä riittäisi, päin vastoin tekee vain hyvää, kun kivut ovat niin kovat. Myös kankkuja saa painaa vaikka kyynärpäällä, että saisin hieman apua. Olen ollut jo yhdessä leikkauksessa eikä auttanut, en tiedä lähdenkö enää toiseen. Olen kuullut, että selkäleikkaukset eivät yleensä auta jos ei ensimmäisellä kerralla onnistu. Särkylääkkeistä ei ole juurikaan apua.
Toivon Viiville paljon onnea ja rohkeutta, jokainen synnytys on erilainen ja jokaisella oma kipukynnyksensä ja kaikki kivut unohtuvat, kun saa pienen nyytin syliinsä. Ymmärrän kyllä pelon, jota Viivikin potee, kun on jo kokenut yhden synnytyksen. Ihan luottavaisella mielin voit ajatella alatiesynnytystä, nykyään on jo kaikenlaisia kivunpoistomenetelmiä. Mutta tietysti se on jokaisen oma asia. Onnea joka tapauksessa vielä.
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous