Kaksi kertaa, joina Kari Hietalahti itki luontokappaleen tähden – ”Olen päättänyt loppuelämäni mission”

Kun näyttelijä Kari Hietalahti satutti lapsena eläintä, hän itki sitä jälkeenpäin, pitkään. Aikuisiällä häntä on muokannut joessa seisominen.

Mitä minusta tulee isona? Savonlinnalaisella 17-vuotiaalla Kari ’Hissu’ Hietalahdella oli vuonna 1981 sama ongelma kuin kaverillaan Petrillä. Molemmat pelasivat lätkää paikallisessa SaPKossa, mutta oli pakko myöntää, ettei kiekkotähteys ollut realistinen haave. Monet olivat parempia ja nopeampia, ei auttanut, vaikka kuinka taklasi täysillä.

Pojat olivat kiinnostuneita elokuvista, joten unelma-ala löytyi sieltä: elokuvanäyttelijä. Asiasta lyötiin kättä päälle.

Enää piti vain selvittää, miten ammattiin päästään.

Vuonna 2015 ystävykset kohtasivat viisikymppisinä Jussi-gaalassa ja paiskasivat yläviitoset. Kari Hietalahti oli ehdokkaana miespääosasta elokuvasta Aikuisten poika ja Petri Manninen voitti miessivuosa-Jussin elokuvasta Korso.

Äskettäin 57 vuotta täyttänyt Kari on tuttu elokuvien lisäksi monista tv-rooleista. Vuosien karttuessa lätkäkaukaloiden kuumakallesta on kasvanut paitsi arvostettu elokuvanäyttelijä myös luontoaktivisti ja ikuista virtaamista pohtiva perhokalastaja.

– Kaikki on mahdollista. Pitää vain tietää, mitä tahtoo ja uskoa itseensä.

Kari Hietalahden vanhemmat avioituivat Kekkosen luvalla

”Suvussani ei ole näyttelijöitä eikä muitakaan taiteilijoita, mutta tykkäsin jo lapsena esiintyä, varsinkin laulaa. Vanhassa valokuvassa olen seitsemänvuotias ja minulla on äidin ompelema merimiespuku päällä. Kuva on laulukilpailuista, joissa esitin merimieslaulun, ja tulin toiseksi.

Isä ja äiti menivät aikoinaan naimisiin Kekkosen luvalla. He olivat kovin nuoria, isä 19 ja äiti 17, kun synnyin. Äiti oli sairaanhoitaja, isä maanmittausteknikko. Lapsuuteni oli vapaa, aika villi ja onnellinen, ja kuten monet muutkin ainoat lapset sain kaiken huomion ja hemmottelun. Minulla oli cockerspanieli nimeltä Pipsa, ja haaveilin, että minusta tulee isona riistanhoitaja.

Eräänä päivänä yksi kaveri, Antikainen, soitti ovikelloa ja kysyi, että pääseekö Hissu ulos. Isä kysyi, että kuka. Luultavasti kaveri keksi nimen siinä ovella. Niin minusta tuli kymmenvuotiaana Hissu.

Katsoin paljon elokuvia. Liimasin leffan mainoksen ruutuvihkoon ja kirjoitin perään arvioni. Kun päätös elokuvanäyttelijän ammatista oli syntynyt, selvitin, että on olemassa Teatterikorkeakoulu.

Pyrin Petrin kanssa sinne ensimmäisen kerran 18-vuotiaana, ja yllättäen seisoin Jouko Turkan edessä pääsykokeissa ihan loppusuoralla. Sama toistui seuraavanakin vuonna, mutta näin Turkan katseesta, että vieläkään ei onnista. Soitin kokeiden jälkeen Turkalle, ja hän sanoi, että en pääse ainakaan kolmeen vuoteen. En jäänyt odottamaan vaan pyrin ja pääsin saman tien Tampereelle näyttelijätyön linjalle.

Olin silloin 20-vuotias, ihan raakile. Opettajani Kaisa Korhonen sanoi, että olin jääkiekkoilijan tomumaja ja savoa puhuva laatikko. Isoin oppi oli, että hän koulutti minusta savolaisuuden pois. Opin puhumaan selkeää kirjakieltä enkä enää niellyt sanojen loppuja.”

”Alkoholistia minusta ei koskaan tullut”

”Hittisarja Vintiöt sai alkunsa, kun kuvasimme vuonna 1993 Aleksi Mäkelän ohjaamaa Romanovin kivet -elokuvaa. Porukassa oli sellaisia vintiöitä kuin Samuli Edelmann, Jussi Chydenius, Juha Veijonen, Janus Hanski, Niko Saarela ja Santeri Kinnunen.

Olimme melkoisia baaripörrääjiä ja juhlimme kuvausten etenemistä välikaronkoissa. Sittemmin niitä oli tosi tiuhaan, ja pelleilimme entistä ansiokkaammin, pidimme hauskaa. Suurin vintiö oli tuottaja Markus Selin, joka keksi, että tallennetaan tämä juttu. Tuo aika oli melkoista rilluttelua, mutta olin samalla töissä teatterissa. Meillä, jotka teimme myös ’oikeita’ töitä, oli muitakin päämääriä kuin hauskanpito.

Äidinisäni oli alkoholisti, viimeisinä vuosinaan suorastaan puliukko, joten voisi kuvitella, että olisin riskiryhmää, mutta alkoholistia minusta ei koskaan tullut.

Samuli ja Janus ovat puhuneet julkisestikin, että heillä ryyppy jäi ikävästi päälle, me muut selvisimme paremmin. Viihdyn baareissa vieläkin, tykkään pitää hauskaa, mutta homma on hanskassa. Kalastusreissuilla kuppia nostellaan harkitusti, sillä esimerkiksi virtaavassa joessa seisominen on vaativaa jo selvin päin.”

Tavoitteellinen luontoaktiivi

”Totuin lapsena seikkailemaan kavereiden kanssa metsässä.

Kerran kivitimme toistemme yllyttäminä lintuja, kunnes osuin yhteen lintuun, ja leikki loppui siihen. Jälkeenpäin itkin pitkään. Hävetti, että satutin elävää olentoa.

Nykyisin olen suorastaan luontoaktiivi, ja erityisesti saimaannorpan suojelu on minulle lähes missio. Olen muun muassa ollut Juha Taskisen mukana kehittämässä norpille turvallista katiskaa. Toinen päämissioni ovat vaelluskalat.

Syyskuussa oli koskettava hetki, kun Hiitolanjoella purettiin vanha vesivoimala, ja Laatokasta nousevat järvilohet pääsivät eteenpäin luontaisille kutupaikoilleen, jonne ne ovat pyrkineet joka vuosi. Jokivarren asukkaat olivat odottaneet hetkeä 20 vuotta, ja kun näin vihdoin tapahtui, silmät kostuivat.

Kalat eivät ole minulle mitään veden viljaa, vaan suhtaudun luontoon kun­nioittavasti. Syön kalaa, mutta valikoivasti. Kalastajana olen tarkka, isot yksilöt ja uhanalaiset vaelluskalat vapautan aina.

Rasvaevällinen taimen on natiivi, eli luontaista kantaa, ei siis istutettu, ja se on aina vapautettava. Jos natiivin taimenen tappaa, saa 3500 euron sakon, ja siitä tulee kallis kalasoppa. Kalat loppuvat maailmasta, jos niitä ei suojella, kalaistutukset eivät kantoja pelasta. On tärkeää vaalia kalojen luontaista geeniperimää, ja olen päättänyt, että natiivien suojelu on loppuelämäni missio.”

Kari Hietalahti opettelee lukemaan jokea

”Nykyisin perhokalastus on minulle enemmän kuin kalastusta, se on elämäntapa ja sukellus mielen syövereihin.

Kun aloitin yli kymmenen vuotta sitten perhokalastuksen, olin kalastusta harrastava näyttelijä. Nyt olen kirjoittanut Tommi Korpelan kanssa aiheesta kirjan, ja voimme sanoa olevamme perhokalastajia. Tosin yhä me myös näyttelemme.

Perhon heitto on kuin taidetta ja vapaa käsitellään kuin samuraimiekkaa. Tekniikka ja taito kehittyvät koko ajan.

Perhokalastuksessa on paljon samaa kuin näyttelemisessä. Pitää olla loputon usko itseensä ja tekemisiinsä, täytyy harjoitella mutta myös säilyttää uteliaisuus, luovuus ja tietty hulluus. Joessa seisoessani olen täysin yksin, nöyränä luonnon edessä. Se on maagista ja rentouttavaa, erittäin meditatiivista. Täytyy opetella lukemaan jokea, jota virta muokkaa koko ajan. Pitää myös kuulostella kaloja, keskustella niiden kanssa. Joki on kuin ikuinen virta, joka vaikuttaa kaikkeen. Kokemus muokkaa elämänasennetta.”

”Olen koko ajan kuin maila kädessä hyökkäystanassa”

”Olen aina uskonut itseeni ja ollut tyytyväinen 183-senttiseen kroppaani. Kuusi vuotta sitten sain jonkinlaisen herätyksen ja tein elämäntaparemontin.

Joitakin kavereita oli sairastunut ja kuollut liian nuorena, ja itse kärsin niska- ja hartiakivuista. Kun selkä meni kunnolla jumiin, tajusin, että on viimeinen aika tehdä jotakin kunnon hyväksi. Hankin fysiikkavalmentajan, joka totesi, että vasemmassa lonkassani on vinoutuma. Olen koko ajan ikään kuin jääkiekkomaila kädessä hyökkäystanassa.

Siitä alkoi treeni, ja vähitellen ote mailasta heltisi ja ryhti suoreni.

Samoihin aikoihin ohjaaja Juha Lehtola huomautti, että miten olis, jos laihduttaisit pari kiloa. Olin vähän läski. En ole mikään laihduttaja, joten etsin asiantuntijan, joka korjasi ateriarytmiäni ja tarkisti ruokailutottumuksiani, ja vähitellen ravitsemuspuoli saatiin kuntoon.

Olen sekasyöjä, enkä mikään nipottaja, mutta tajuan, että kohtuullisen terve elämä on satsaus tulevaisuuteen.”

Pimeän pelko on vahvempi kuin kuoleman

”Nuoruudessani viisikymppinen oli auttamatta vanha. Nykyään teen paljon töitä itseäni nuorempien kanssa, mutta yleensä mietin ikääni lähinnä vain, kun täytän vuosia, enkä ihmeemmin silloinkaan.

Tietysti harmittaa, että tukka lähtee ja olo on joskus jäykkä. Silti ikääntyminen ei erityisesti pelota.

”Pelkään pimeää, vaikka tajuan, että sama metsänreuna on päivällä turvallinen.”

Oma kuolema tuntuu kaukaiselta. Uskon luontoon ja jonkinlaiseen kuolemattomuuteen. Ajattelen, että mikään ei kokonaan häviä. Energia siirtyy johonkin, en tiedä minne, ehkä toiseen ulottuvuuteen, ehkä on joku aavemaailma. Se on tuntematonta, mutta ei hirveän pelottavaa. Se on scifiä.

Kauhuelokuvien ystävänä tiedän, että ihmisen voi saada pelkäämään ihan mitä vain. Pelkään pimeää, vaikka tajuan, että sama metsänreuna on päivällä turvallinen. Käsikirjoittajana saatan istua kotona olohuoneen sohvalla luurit korvilla, kuunnella musiikkia ja kehitellä sarjamurhaa, kun chihuahua-koirani Kenraali Pancho makoilee lähellä ja vaimo tulee huoneeseen. Onhan se hiukan outo perheidylli.”

Pitkä elämänkumppanuus: ”Sattumaa tai säkää”

”Tutustuin avovaimooni Minniin jo nuorena, ja olemme yhä toisillemme tärkeitä. Kaverit ympärillä ovat eronneet, mutta me vain jatkamme. Ei siihen ole mitään salaisuutta, ehkä se on sattumaa tai säkää, mutta onneksi näin on. Olemme molemmat itsenäisiä ja teemme paljon omia juttujamme. Yhdessä hiihdämme ja katselemme ruotsalaisia dekkarisarjoja.

Asumme vuokralla, sillä tuntuu tärkeältä, että meillä on vapaus lähteä ja muuttaa uusiin paikkoihin. Emme halua sitoa itseämme omistusasuntoon.

Meillä on pieni sijoitusasunto sekä kesämökki Enonkoskella Savonlinnan lähellä, norppa-alueella. Siellä viihdymme alkeellisesti luonnon keskellä.

Emme tulleet nuorena menneeksi naimisiin, ja nyt se ei tunnu ajankohtaiselta. Näinkin on hyvä. Olen sanonut joskus syyksi polttaripelon, osittain se on tottakin. Kaveriporukassa oli aikoinaan niin hurjia polttareita, että sellaisen menon keskipisteeksi joutuminen ei lisännyt häähaluja.

”Niinpä minulla oli yhtäkkiä 30 poikaa, joista yksi oli oma.”

Poikamme Sakke on ainoa lapsi. Hän opiskelee elokuva-alaa, leikkaamista ja kuvaamista.

Olen mielestäni ollut kannustava isä, ja kaveri. Kun Sakke täytti yhdeksän, ryhdyin HJK-juniorien jalkapallovalmentajaksi. Niinpä minulla oli yhtäkkiä 30 poikaa, joista yksi oli oma.

Valmentaminen on lisännyt uskoani kannustuksen voimaan ja nuoriin. He ovat parempia kuin minä, mutta silti he kuuntelevat ja ehkä jopa kunnioittavat minua. Se on hienoa.

Tärkein arvo minulle on humanismi, jota olen yrittänyt opettaa Sakelle ja muillekin ’pojilleni’. Pitää kunnioittaa ihmisiä ja eläimiä ja olla ystävällinen kaikkia kohtaan.

Luontoasioissa olen valistaja ja aika optimistinen. Yritän nostaa itselleni tärkeitä arvoja esiin, ja kun katson nuoria, olen vakuuttunut, että ihminen viisastuu myös suhteessa luontoon. Moni asia on heille selvempää kuin meille.”

Kari Hietalahden viihteen vinksahtanut sävy

”Tulevassa tv-sarjassa Pahan väri olen sarjahukuttaja. En yleensä ahdistu rooleista, mutta tämä tyyppi on pyrkinyt välillä liikaakin päähäni.

Melkein kaikessa työssä voi onneksi nähdä myös huvittavia puolia. Olen tehnyt paljon viihdettä, yleensä sellaista, jossa on vähän vinksahtanut sävy. Uuden Karuselli-sarjan olen kirjoittanut yhdessä Petteri Summasen kanssa. Siinä on muun muassa jakso, jossa olemme Tommi Korpelan kanssa Tanssii tähtien kanssa -kisan finaalissa. Meitä kumpaakin on pyydetty ohjelmaan, mutta tuskin tämän jälkeen pyydetään. Tommi osaa tanssia, minä en. Kaikkiin huumorini ei ehkä pure, mutta pitää ottaa riski. Jos yrittää vaikuttaa kaikkiin, ei ehkä vaikuta kehenkään.

Mielestäni onnistuneen elokuvan jälkeen katsojan mieli on jotenkin kohotettu, ja hyvästä viihteestä jää hykerryttävä olo. Siihen pyrin. Haaveeni on myös kehittyä kirjoittajana. Aloitin lyhyillä sketseillä, mutta sittemmin olen kirjoittanut useitakin sarjoja sekä pitkän elokuvan käsikirjoituksen. Ehkä joskus saan aikaiseksi vielä fiktiivisen romaanin.”