Älä osta kirjalahjaa

Elämäntapavalintani ovat aika tylsiä, joten joulukuisena sunnuntaina selailin kirjakaupassa kirjoja.

Vieressäni oli kaksi ylikierrosisää joululahjaostoksilla. He pahoittelivat toisilleen kilpaa, kuinka kummankaan lapset eivät lue kirjoja, joten he olivat päättäneet ostaa lapsilleen joululahjaksi kirjoja.

Isien keskustelu sai minut ylpeänä isänä muistelemaan liikuttavaa hetkeä pari viikkoa sitten. Silloin paljastui, että 12-vuotias tyttäreni oli lukenut kirjan.

Olin ennen kesää purkanut ja asentanut uudelleen tyttären huoneen huojuneen kirjahyllyn, mutta asennus oli jäänyt puolitiehen. Olin luovuttanut siinä vaiheessa, kun edessä olisi ollut digiboxin, television, DVD-soittimen, Wiin ja viritinvahvistimen yhdistäminen keskenään.

Laitteet olivat olleet kuukausia hyödyttöminä. Tyttäreni otti tilanteen puheeksi: voisit hei ehkä hoitaa jotain loppuun joskus.

Väkevänä kasvattajana mumisin, että hei, jos luet joskus kirjan, voin ehkä yhdistää kaikki laitteet toisiinsa. Tyttäreni naurahti, koska meille molemmille oli selkeää, että kirjan lukeminen ei kuulu hänen lähitulevaisuuden suunnitelmiinsa.

Kasvattavan keskustelun jälkeen tyttäreni meni nukkumaan. Tai niin luulimme. Parin tunnin päästä, lähellä puolta yötä, hän ryntäsi huoneestaan voitonriemuisena, kirjaa heiluttaen. Hän oli juuri lukenut sellaisen, kirjan.

Kirja oli vuosia vanha Risto Räppääjä, jonka olin joskus lukenut hänelle ääneen. Olen melko varma, ettei hän saanut kirjasta niitä kaikkia ajatuksia, itseensä syventymisen ja rauhoittumisen tunteita, joita vaadimme, että lapsemme kirjallisuudesta saavat, mutta seuraavana päivänä hänen huoneensa elektroniikka jälleen toimi.

Milloin me keksimme, että lahja ei ole jotain, joka saisi vastaanottajan tuntemaan mielihyvää, vaan jotain, jonka avulla voimme muuttaa vastaanottajan meitä miellyttävämmäksi ihmiseksi?

Miksi ylipainoinen  autoilija ei saa lahjaksi jotain autoiluun liittyvää vaan kävelysauvat? Onko joulu oikea aika kertoa, että läski, olisi aika ryhdistäytyä? Miksi lapselle halutaan kertoa jouluna, että tuota noin, tuo sun älyllinen kehityksesi, me ei olla täysin tyytyväisiä siihen?

Juhlapäivät ovat täynnä tarinoita siitä, kuinka tulemme kertoneeksi juhlinnan kohteelle, että hän on meille ihmisenä pettymys.

Liikaa lukeva espoolaispoika sai lahjaksi pelivälineitä ja treenitunteja. Kulttuuriperheen urheilulliselle, ulospäin suuntautuneelle pojalle annettiin Chopinia ja nälkävuosista kertova romaani. Verkkareihin pukeutuva isä sai lahjaksi kiiltävän kalvosinnappipaidan; äidin lahjat tarjosivat äidille mahdollisuuden siivota koti uudella imurilla seksikkäiksi tarkoitettuihin alusvaatteisiin pukeutuneena; iltasherrystään nauttivalle mummolle annettiin kutimet ja lankaa, jotta olisi oikeampi mummo, ja metsästystä harrastava vaari sai nuhtelun kasvisruokakirjan muodossa.

Lahjojen antamisen ei kuuluisi olla osa kasvatusprojektia, omaa yritystämme korjata niitä ominaisuuksia, jotka me näemme vikoina. Jos miehesi pitää pullan syömisestä, osta hänelle lahjakortti konditoriaan ja mainitse tammikuussa, että sinne konditoriaan voi kyllä kävelläkin, kun ei sun sydänkohtaus olisi kenellekään meistä kiva.

Ja ne meidän lapsemme. Paras tapa saada ne vihaamaan kirjoja on yrittää saada ne rakastamaan niitä.

Huoli lasten suhteesta kirjallisuuteen on sivistyneiden nykyvanhempien lempihuoli. Mikä on, kun meidän lapsi ei lue. Yhdellä kysymyksellä kerromme paitsi vastuullisuudestamme kasvattajina, myös syvällisestä ymmärryksestämme, että lukeminen, se sivistää sydäntä, se tekee ihmisen.  

Sitten syytämme nykyaikaa, liikaa elektroniikkaa, applikaatioita, pelejä.

Jokin siinä unohtuu. Se, että emme mekään itse asiassa lukeneet lapsina. Me juoksimme pitkin pihoja ja katuja aivan muiden asioiden kuin kirjallisuuden perässä.

Jos jäimme kotiin kirjojen ääreen märehtimään, vanhempamme huolestuivat: voisi sitä nyt muutakin tehdä kuin lukea, menkää ulos, siellä on kaunis ilma ja kavereita.