Kolumnit

Anna Perhon kolumni: Elämänmuutos olisi helpompi tehdä, jos myöntäisimme, että olemme huonoja lähes kaikessa

Usein elämänmuutos onnistuu vasta, kun on pakko. Sen ei tarvitsisi kuitenkaan olla niin. Elämänmuutos olisi helpompi tehdä, jos myöntäisimme yhden asian, Anna Perho kirjoittaa kolumnissaan.

Teksti:
Anna Perho

Usein elämänmuutos onnistuu vasta, kun on pakko. Sen ei tarvitsisi kuitenkaan olla niin. Elämänmuutos olisi helpompi tehdä, jos myöntäisimme yhden asian, Anna Perho kirjoittaa kolumnissaan.

Vietin 16-vuotiaana kesän Ruotsissa. Siellä oltiin neljä valovuotta neuvosto-Suomea edellä kaikessa, ja se tuli sekunneissa ilmi, kun lähdin tallikavereideni kanssa diskoon tanssimaan. Kun olimme vähän aikaa rytkyttäneet Samantha Foxin tahtiin, eräs tyttö käveli luoksemme ja mokelsi Skånen murteella osoitellen minua: ”Varför dansar hon så? Hon ser ju ut som en idiot.”

Sillä sekunnilla aloin uskoa, että olen surkea tanssija. Ja siksi en koskaan enää tanssinut, vaikka se vaikutti hauskalta puuhalta. Ja koska en uskonut tanssitaitooni, en harjoitellut, ja koska en harjoitellut, en osannut, ja kun en osannut, putosin ensimmäisenä, häpeissäni ja huojentuneena Tanssii tähtien kanssa -ohjelmasta, mikä sinetöi tanssitouhut lopullisesti hylkäyksen lyijyarkkuun.

”Sillä, mihin pohjimmiltaan uskoo, on tutkitusti ratkaiseva merkitys.”

Episodi palasi mieleeni, kun luin Danske Bankin tuoretta tutkimusta suomalaisten suhtautumisesta taloudelliseen menestymiseen. Erityisesti naisten usko omaan vaurastumiseen on tutkimuksen mukaan heikkoa.

Siten vaurastumista ei myöskään ole odotettavissa.

Tietenkään itseään ei voi ajatella rikkaammaksi (paitsi jos sattuisi ajatellessaan keksimään kalorittomat sipsit, millä tekisi miljardeja). Mutta sillä, mihin pohjimmiltaan uskoo, on tutkitusti ratkaiseva merkitys.

Jos ajattelee, että minulla ei tule koskaan olemaan rahaa (tai kivaa kumppania tai hyvä kunto tai mukavaa työtä), miksi edes yrittäisin säästää tai käydä treffeillä tai kouluttautua? Kun luopuu vaikutusmahdollisuuksistaan, ei saa mitä haluaa, mutta toisaalta silloin pääsee sanomaan maailman tyydyttävimmän lauseen: mitä minä sanoin.

Meillähän on jostain syystä valtava tarve todistaa, että omat ajatukset ovat päteviä ja todellisia – viis siitä, ovatko ne erityisen hyödyllisiä oman elämänlaadun kannalta. Pääasia on olla oikeassa! Minuun ei raha tartu!

”Lopulta murehtiminen imuroi elämästä ilon ja energian.”

Samassa tutkimuksessa todettiin, että suomalaiset pitävät lottovoittoa hyväksyttävämpänä tapana vaurastua kuin yrittämistä tai sijoittamista. Meidän strategiamme on siis passiivisuus. Sen odottaminen, että joku muu hoitaa homman.

Juuri huonompaa mallia ei elämänlaatunsa kannalta voisi valita. Ajopuuna oleminen on kau­heaa. Se on kuin istuisi kanootissa, joka kieppuu hallitsemattomasti kohti tuntematonta. Mitä kauemmin matka jatkuu, sitä enemmän huolestuttaa, onko virran päässä putous, josta emme selviä. Lopulta murehtiminen imuroi elämästä ilon ja energian.

”Jos en voi saada miljoonaa, miksi säästää euroakaan?”

Ihmisolennon merkillisyys on siinä, että vaikka joku tarjoaisi meille melaa, jolla ohjata kanoottia, tai köyttä, jolla sitä voisi yrittää kiskoa kuiville, emme tartu siihen. Koska ei siitä kuitenkaan mitään tulisi.

Uudenvuodenlupaukset, joiden sesonkia parhaillaan elämme, kaatuvat paitsi uskonpuutteeseen myös pitkän aikavälin vaikutusten ali­arviointiin. Jos en voi laihtua 20 kiloa nyt heti, niin miksi lähtisin pakkaseen löntystelemään tai luopuisin päivittäisestä pullastani? Jos en voi saada miljoonaa, miksi säästää euroakaan?

”Uskomuksiaan voi treenailla kepeästikin, millä elämänalueella vain.”

Usein muutokseen tarvitaankin kriisiä; tilannetta, jossa ei enää ole vaihtoehtoja eikä tilaa selityksille. Silloin toiminta muuttuu ja sen myötä myös tarina. Näitä edustavat selviytymiskertomukset milloin mistäkin helvetistä: jokin aiemmin tyystin mahdoton muuttuu todellisuudeksi, kun elämä asettaa tarpeeksi kovat ehdot.

Mutta tietenkään ei tarvitse mennä näin pitkälle. Uskomuksiaan voi treenailla kepeästikin, millä elämänalueella vain. Tarvitaan vain yksi lähtöoivallus: olemme huonoja lähes kaikessa. Itse osaan muutaman jutun todella hyvin: siian graavauksen, lavalla puhumisen, iltasatujen lukemisen eri äänillä. Mutta siinä se sitten alkaa ollakin.

Ja sen syvällinen ymmärtäminen on äärimmäisen inspiroivaa: huonolla ei ole mitään hävittävää. Ei ole mitään kunniaa, josta luopua. Ei kilpailua, jossa hävitä. Silloin voi uteliain mielin alkaa opetella mitä vain.

Vaikka tanssimista.

Uudenvuodenpäivänä selailin nettiä, kun silmiini rävähti tanssikoulun mainos. Hiphop-alkeisryhmä aikuisille. Klikkasin mainosta. Etsin luottokortin.

Ilmoittautuakseen piti rekisteröityä, keksiä salasana. Se on idiot_intemera.

Anna Perho

Anna Perho on on kirjoittaja ja valmentaja, joka on aina joko innostunut tai vihainen.

X