Kolumnit

Anna Perhon kolumni: Saat mitä haluat – sitten joskus

Ihminen inhoaa muutoksia, mutta samalla toivoo niitä. Vuosissa ei tunnu tapahtuvan mitään; vuosikymmenessä aivan kaikki voi jo olla toisin, Anna Perho kirjoittaa kolumnissaan.
Teksti: Anna Perho

Näin 80-luvulla televisiosta Mazes and Monsters -leffan, jossa 26-vuotias Tom Hanks teki ensimmäisen pääroolinsa. Elokuva kertoo yliopisto-opiskelijoista, jotka alkavat pelata maailman suosituinta roolipeliä Dungeons & Dragonsia.

Päähenkilön äiti varoittaa poikaansa sotkeentumasta roolipeliporukoihin, mitä Hanksin hahmo ei tietenkään usko. Hän pelaa, alkaa sekoilla ja nähdä vihollisia joka nurkalla. Loppu on dramaattinen, ja leffan kiehtovuutta lisäsi väitetty todenperäisyys, based on a true story.

Lopputulos: halusin kiihkeästi alkaa pelata Dun- geons & Dragonsia.

Ongelmana oli vain se, että pieni maalaiskylä 80-luvulla oli eri asia kuin yliopistokampus Michiganissa. Ajatuskin yläasteen kaveriporukastani leikkimässä mielikuvitusleikkiä varusteinaan lyijykynä, pyyhekumi ja mielikuvitus oli absurdi. Oli myös vaikea hahmottaa, mistä pelin käsikirjoituksia ja hahmokuvauksia saisi, kun oli vain peltotie, eikä tiedon valtaväylää laisinkaan.

Niinpä hautasin haaveen ja keskityin nuorisotiloissa – hylätyssä bussikatoksessa – pätemiseen. Viinapullojen piilottamisessa vanhemmilta oli larppia siinäkin.

”Upposin muistoihin. Säälin tyttöä, joka joskus olin.”

Mutta vain muutama vuosikymmen eteenpäin, ja:

Eräänä päivänä toinen lapsistani tuli kotiin silmät loistaen. Hänen uusi kaverinsa oli esitellyt jotain ällistyttävän hienoa. Niin – Dungeons & Dragonsin.

Sanoin mankuvalla äänellä, että olen aina halunnut pelata sitä. Lapsi kieltäytyi sanomasta kavereilleen, että ottaa äitinsä mukaan seuraavaan pelisessioon.

Upposin muistoihin. Säälin tyttöä, joka joskus olin: halusi leikkiä, joutui juomaan kaljaa (aivan kuin en itse olisi ollut myös siitä kiihkeän kiinnostunut).

”Olen tehnyt yhden hyvin kouriintuntuvan havainnon: kaikki kestää triplasti sen, mitä joskus kuvitteli.”

Koronavuosi on laittanut pohtimaan muutakin mennyttä kuin vain leikkimättömiä leikkejä. Se on kriisien sisäänrakennettu ominaisuus: ne paljastavat arvot ja sen, mikä on lopulta oleellista.

Tätä inventaariota tehdessäni olen tehnyt yhden hyvin kouriintuntuvan havainnon: kaikki kestää triplasti sen, mitä joskus kuvitteli. Sama juttu kuin talon rakentamisessa. Kerro hinta-arvio kahdella ja laita 30 pinnaa päälle, niin olet jo aika lähellä totuutta!

Minusta laskukaava on lohdullinen. Vuosissa ei tunnu tapahtuvan mitään; vuosikymmenessä aivan kaikki voi jo olla toisin. Meillä on vain tapana ali­arvioida pitkän ajan muutoksia ja yliarvioida lyhyen.

Kun peilaan tätä aikatauluilluusioihin, joita eri käännekohdissa aina naiivisti elättelen, voin vain hymyillä vinosti itselleni: niinhän sä luulet, että tää menee. Mutta ei se mene. Kaikki kestää, vanuu ja kiemurtelee perille merkillisiä, tuntemattomia reittejä.

Tai sitten jossain haarautuu runon kuvailema, vähemmän kuljettu polku, ja sinne poiketessaan löytää itsensä jostain ihan muualta.

”Lisäisi motivaatiota, kun tietää, ettei tämä pingottaminen ole turhaa.”

Tämä on tietenkin aivan jotain muuta kuin mitä toivoisimme. Lähtökohtaisesti inhoamme muutoksia (jos et usko, niin kokeilepa istua kotisi ruokapöydässä jonkun toisen paikalla), mutta jos satumme sellaista haluamaan, kaiken pitäisi tapahtua viikossa. Ja jos ei tapahdu, turhaudumme ja sanomme: no ei siitäkään taas mitään tullut.

Tämä tuo mieleeni erään ystäväni, joka tuskastui omaan elämäntaparemonttiinsa.

”Vaikea on jaksaa, kun ei tiedä miltä tuntuu sitten, kun ei ole enää läski. Mitä jos se ei ole yhtään siistimpää?” hän puuskahti. ”Miksei Jumala voisi jakaa pieniä trailereita, joissa voisi fiilistellä, miltä maalissa tuntuu? Lisäisi motivaatiota, kun tietää, ettei tämä pingottaminen ole turhaa.”

”Siten, vain muutama vuosikymmen myöhemmin haaveeni toteutui.”

Tästä unelmien tavoittelussa on pohjimmiltaan kysymys: tekemisestä vailla varmuutta tuloksista. Harhoista, jotka näkee useimmiten vain itse. Epävarmuudesta, jota on pakko sietää saadakseen jotain, mitä unissaan näkee.

Dungeons-pelin tiimoilta ymmärsin, etten voi seurata lasta hänen porukoihinsa. Olenhan aina pitänyt kiinni siitä periaatteesta, että olen vanhempi, en kaveri. Mutta vedin esiin tasapuolisuusässän: minä leikin lapsen kanssa silloin, kun hän halusi. Nyt hän voisi järjestää pelin, ja minä saan leikkiä.

Siten, vain muutama vuosikymmen myöhemmin haaveeni toteutui.

Seisoin keskiaikaisen laivan kannella hieman viinaan menevän kääpiön ja pahansisuisen velhon kanssa matkalla kohti Hadeksen kaupunkia, jossa meitä jo odotettiin.

X