Kolumnit

Anna Perhon kolumni: Elämän merkityksellisyydestä jauhetaan paljon, mutta miten sen käytännössä löytää?

Kun paniikki elämän lyhyydestä yllättää, sitä alkaa miettiä, miten saisi kaiken irti jäljellä olevista päivistään. Tekeminen ja pyrkiminen on filosofointia tärkeämpää, Anna Perho kirjoittaa.
Teksti: Anna Perho

Elokuu on minulle kuukausista vaikein. Se on melankolinen ja lopulliselta tuntuva risteyskohta kuoleman ja uuden alun välissä. On lämmintä ja kaunista, lähipuiston kukat loistavat kuin viimeistä päivää, mutta niihinkin on hiipimässä jo hienovarainen miasma, mädäntyminen. Ajan rajallisuus näyttäytyy hämärän laskeutuessa. Kesä meni, ja ken tietää montako niitä on enää jäljellä?

Toisaalta on töihin palaaminen, uudet suunnitelmat, kynät, vihot, penaalit. Fiilis on kuin käsityöläisellä, jolla on kaikki työkalut pöydällä. Niistä voi taikoa vaikka mitä! Niinpä piirtelen vihkoihin, soittelen ihmisille, järjestän tapaamisia. Innostun, mikä on toinen kahdesta tunnetilastani. (Toinen on kiukku, mitä ei ehkä tarvitse sinänsä erikseen mainita.)

”Miten elää, herra Ylpön sanoin, niin ettei mulla olis ikinä tylsää?”

Kirjailija Saara Turunen on kuvannut aikaa sanomalla, että se on kuin takanamme alati romahtava vuori. Tämän hetkittäinen tajuaminen johtaa väistämättä kysymykseen merkityksellisyydestä: mitä tehdä jäljellä olevalla ajalla niin, että touhuaminen olisi ajan väärttiä? Miten elää, herra Ylpön sanoin, niin ettei mulla olis ikinä tylsää?

Luen työkseni kirjoja, jotka käsittelevät laajalla skaalalla juuri tätä kysymystä. On hyvin kirjoitettua populaaritiedettä, fiksujen ihmisten nasakkaa tulkintaa ja hattaraista fiilistelyä. Tutkimusreferaatteja, kolumneja, Ted Talk -litterointeja. Jokainen niistä painottaa merkityksellisyyden merkitystä, sitä että kannattaa huolella pohtia mikä on se pohjimmainen driving force, jonka vuoksi jollekin asialle vaivautuu.

Mutta usein minulle jää lukemastani tyhjä olo. Merkityksellisyyden pohtiminen tuntuu minusta liian abstraktilta, jotta se aidosti auttaisi elämän umpihangessa eteenpäin. Lopulta kysymys on aina valistuneesta arvauksesta, jonka vasta tekeminen osoittaa oikeaksi tai vääräksi.

”Kun kädet iskee saveen, tuntee vihdoinkin elävänsä.”

Ajattelenkin, että tekeminen on lopulta ajattelemista tärkeämpää, jos ei mennä aivan tolloimpiin käyttäytymisen muotoihin. Kun kädet iskee saveen, tuntee vihdoinkin elävänsä. Eikö merkityksellisyys ole juuri sitä, että kuluva aika todellakin tuntuisi joltain? Elämän tosiolemus on vaikea ja tyly, mutta se on kohdattava, jotta elämä voisi olla täyttä.

Sakraalilta kuu­lostavaa merkityksellisyyttä helpommin minulle aukeaa pyrkimys. Pyrkimys on sitkuttelun fiksu serkku, joka antaa arjelle syvyyttä. Se on hihojen käärimistä ja suoraa toimintaa, joka tuntuu jo tehdessä tyydyttävältä (toisin kuin sitkuttelu, jossa tämä päivä on aina alisteinen jollekin, joka tapahtuu joskus sitten).

Perusmuodoltaan se on vastustamatonta kiinnostusta. Voimaa, joka kiskoo puoleensa vaikka ei ihan edes tietäisi miksi.

Mutta jos olisi pakko määritellä, niin merkityksellisyys on itselleni epämääräisesti jotain itseä isompaan kytkeytymistä. Että olisi jotain omaa napanöyhtää laajempaa, jonka kautta yhteistä hyvää voi kvanttimillin verran edistää.

Juuri tämän vuoksi aiheesta on niin vaikea kirjoittaa. Tuntemuksen verbalisointiin tarvittaisiin runoilijan kyvyt, jotta ei kuulostaisi jeesukselta tai kevythenkistyjältä. Mutta kokeillaan tarinan kautta.

Katsoin äskettäin sienistä (kyllä) kertovan dokumenttielokuvan, jonka tähti oli David Stamets, maailman johtava sieniguru. Hänen yrityksensä on kehittänyt sienistä ällistyttäviä innovaatioita tuholaistorjunnasta öljyvahinkojen korjaamiseen. Stamets on sienien sanansaattaja, mutta paneutuneisuudestaan huolimatta hän ei vaikuttanut fanaatikolta. Hän sai minut lausahtamaan ääneen, että en koskaan enää puhu pahaa sienistä. (Tähän mennessä perheessämme on vallinnut sääntö, jonka mukaan sieniä ei syödä rauhan aikana.)

”Ihminen jatkaa elämäänsä, noh, sieninä.”

Ennen kaikkea elokuva oli hyvin lohdullinen. Se näytti, miten ihminen jatkaa elämäänsä, noh, sieninä, liittyen maan alla olevaan rihmastoon muodostaen siellä oman verkostonsa ja ”myös tulevat planeetat”, kuten Stamets runollisesti totesi.

Seuraavana yönä uneksin olevani makuusalissa, jossa oli ystäviäni. He olivat nuoria ja kauniita, venyttelivät valkeissa yöpaidoissaan ja sanoivat, että täällä voi nukkua milloin vain, koska aika ei lopu koskaan.

Heräsin. Elokuun ahdistus oli päättynyt, aloitin uuden vuoden.

X