Kolumnit

Anna Perhon kolumni: Hyvä juoruilu edellyttää samanmielistä seuraa ja anteliaisuutta

Nykyajan ankea keskustelukulttuuri saa minut janoamaan vanhan hyvän ajan mehukasta juoruilua, Anna Perho kirjoittaa.
Teksti: Anna Perho

Suomessa, kuten koko läntisessä maailmassa, on menossa jonkinlainen sananvapauden uusjako. Että kuka saa sanoa mitäkin ja mistäkin ja milloinkin.

Keskustelu on ennalta-arvattavaa ja matalamielistä, kuten se nykyisin usein on. Yhdessä kulmassa huutaa loukkaushakuinen möhlö, joka puhuu ”oikeudesta sananvapauteen” eli halustaan käyttää verbaalista väkivaltaa. Toisessa kulmassa murjottaa loukkaantumishakuinen ja ehdottoman puhdasmielinen oikeussoturi, ja kolmannessa somen keskivertokäyttäjä, joka jupisee, että on se kumma, kun mitään ei saa sanoa.

Arkikeskusteluihin tämä heijastuu loputtomina vastuuvapauslausekkeina. Siis toivottavasti ette nyt loukkaannu, kun. Siis tiedän, että näin ei saisi varmaan ajatella, mutta. Siis jos nyt saan olla hieman epäkorrekti.

”Keskustelut tuntuvat yhä useammin aralta etenemiseltä heikoilla jäillä.”

Ne ilmentävät, että puhuja tietää, että jokin sana tai ajatus on ehkä mustalla listalla, mutta hän ottaa nyt tietoisen riskin ja sanoo sen silti. Niinpä keskustelut tuntuvat yhä useammin aralta etenemiseltä heikoilla jäillä sen sijaan, että käyttäisi vain hyvää tahtoa, tuota kaiken kunnioittavan keskustelun mahdollistajaa.

Henkilökohtaisesti tämän älyllisesti ankean hölötyksen – miksi lumiukko on juuri valkoinen ja saako näin olla – kuulemisella on ollut kaksi seurausta. Yksi hyvä ja yksi arveluttava.

Hyvä seuraus on Twitterin käytön vähentäminen.

Tilastollisesti noin 30 000 elinpäivästäni varsin ohut siivu on enää jäljellä, eikä sitä kannattane käyttää pohtimalla, miten sanoisi mahdollisimman nokkelasti, että ananas ei sovi pitsaan.

Somen vähetessä olen vastaavasti lukenut enemmän kaunokirjallisuutta. Fiktiivisiä henkilöitä on niin paljon helpompi rakastaa kuin somen todellisia.

Sitten siihen toiseen havaintoon. Kuten suuri psykologi Freud sanoi, se mitä ihminen yrittää itsessään piilottaa, ei pysy piilossa määräänsä kauempaa. Niinpä jatkuva puheen rajoista jauhaminen on moninkertaistanut juoruilunhimoani.

Juorut ovat kuin taikinajuuri, jonka voi työstää pienellä höystämisellä herkulliseksi leiväksi – ja minulla on nälkä.

”Kun näkee vähemmän ihmisiä kuin ennen, tapaamisiin toivoo mahdollisimman mehukasta sisältöä.”

Ehkä tähän vaikuttaa myös pandemia (toivon muuten, että tämä sana asetetaan kieltolistalle kunhan, noh, pandemia on ohi). Kun näkee vähemmän ihmisiä kuin ennen, tapaamisiin toivoo mahdollisimman mehukasta sisältöä.

Jos närkästyttää, niin saanen huomauttaa, että maailmankuulu psykologi Robin Dunbar puolustaa juoruilua. Hänen mukaansa juoruilu on peräti ihmiskuntaa koossa pitävä voima. Hyvä juoruilu paitsi viihdyttää myös valistaa. Sen nyt toki tietää jokainen kunnollinen juoruilija ilman mitään tutkimuksiakin: ”Siis tää ei oo mikään juoru, vaan mähän kerron vaan sen, mikä on totta.”

Dunbarin mukaan niin sanottu pahan puhuminen voikin tuottaa kollektiivista hyvää. Kun tarpeeksi monta kertaa kuulee, että se-ja-se on huijannut jotakuta, kaverin kohdatessaan osaa olla varuillaan. Toki tällä on vaarallinen kääntöpuolensa, jos juttuja keksitään tyhjästä, mutta ei jakseta nyt niuhottaa.

Juoruilu tekee meistä myös parempia ihmistuntijoita. Kun tietoista ajattelua stimuloidaan juoruilla, opimme hahmottamaan ihmisten käyttäytymistä – miks se on aina sellainen – paremmin kuin jos puhuisimme vain asiaa.

Juoruilu onnistuu, kun hankkii samanmielistä seuraa. Hyvän juorusession osapuolet tuntevat riittävästi samoja ihmisiä, ja heidän ymmärryksensä vastavuoroisuudesta on jaettu.

Minulla oli aikanaan tuttu, jolla oli kyllä paljon materiaalia, kuten me kunnon juoruakat sanomme. Tai ainakin hän antoi ymmärtää niin, mikä on sinänsä viisasta. Tietohan on valtaa, kuten muistamme, ja se jolla on paljon salattua tietoa eli juoruja, saa hetkessä kaiken huomion.

”Keskusteluissa tämä huhujen Kroisos piti itarasti kiinni kaikesta mehukkaasta, vaikka muut olisivat antaneet kaikkensa.”

Keskusteluissa tämä huhujen Kroisos kuitenkin piti itarasti kiinni kaikesta mehukkaasta, vaikka muut keskustelijat olisivat antaneet kaikkensa. Miten ärsyttävää!

Tässä katsannossa kirjailija ja oman aikansa kohuhahmo Truman Capote vaikutti pistämättömältä seuralta. Hän aloitti aamunsa keittämällä ison kannullisen kahvia ja soittamalla läpi kaikki New Yorkin seurapiiritoimittajat.

Tai saisinpa viettää päivän Alice Rooseveltin kanssa. Hän sanoi, että jos sinulla ei ole mitään hyvää sanottavaa kenestäkään, tule istumaan minun viereeni.

Siis jos nyt saan olla hieman epäkorrekti.

X