Kolumnit

Anna Perhon kolumni: Omasta kehostaan saa ajatella mitä haluaa

Olen todella iloinen, että ympärilläni kasvaa parhaillaan ikäpolvi, joka ei ole kaltaiseni ankea selluliitin puristelija, Anna Perho kirjoittaa.
Teksti: Anna Perho

Olin ikätoverini kanssa pitkästä aikaa syömässä.

”Näytät todella hyvältä”, sanoin vilpittömästi (eli kateellisena), ”ihosi on todella kauniissa kunnossa”.

”Niin. Se johtuu varmasti siitä, että sain aivoverenvuodon. Sairauslomalla pystyy nukkumaan”, hän vastasi ja sulloi ohrattoa suuhunsa.

Analysoimme erilaisia keinoja pitää kasvot ”nuorekkaana”, mikä kertoo, että peli on jo menetetty.

Mutta tietenkään en haluaisi, että naamani näyttää alaspäin valuvalta pitsataikinalta. Siksi uurastan tauotta lahoamisen ehkäisemiseksi. Käyn kampaajalla, ihoterapeutilla, painonnostotreeneissä, kynsihuollossa ja ostan tuotteita, jotka lupaavat 48 prosentin parannusta aivan kaikkeen. Lisäksi kasvojoogaan, juon tolkuttomasti vettä ja syön kamalan makuisia puristeita, koska kauneus tulee sisältäpäin.

”Kaikkihan kuitenkin tietävät, että en ole enää 19-vuotias.”

Toisaalta kerron itselleni, että nuoruuden illuusioon tarraaminen on hieman epä-älyllistä. Kaikkihan kuitenkin tietävät, että en ole enää 19-vuotias.

Mieleeni tulevat feikit merkkilaukut. Jos ostaa teko-Chanelin satasella, vaikka tietää oikean version maksavan viisi tonnia, niin mikä pointti sen omistamisessa on?

Sitten kehuimme toisiamme lisää ja vaihtelimme muutamia laihdutusvinkkejä, sillä olemme ikäpolvea, jolle oman (tai salaa muiden) ulkonäön kommentointi ei ole väkinäinen tabu.

Keho- ja naamapositiivisuudessa ei ole mitään vikaa. Olen todella iloinen, että ympärilläni kasvaa parhaillaan ikäpolvi, joka ei ole kaltaiseni ankea selluliitin puristelija. Olen sivistynyt vuosien varrella itsekin. Tajusin olla raivona, kun kuulin taannoin erään itseänikin vanhemman naishenkilön säälivän kovaan ääneen teinityttöä, jolla oli ”paksut reidet”.

Mutta vierastan silti ajattelua, jossa lukitaan yksi ajattelutapa oikeaksi ja muut vääräksi. Se johtaa helposti mielistelevään feikkaamiseen, joka ei lainkaan edistä itse ongelman – itseinhon – lievittymistä. Kyllä omasta kehostaan saa ajatella mitä haluaa. Mutta sitten on toinen asia, millaisen kannan ajatuksiinsa ottaa.

Ihminenhän on siitä hauska olento, että se pystyy tarkkailemaan omaa ajatteluaan: kappas, tässä minä taas voihkin mahamakkaraani. Auttaakohan tämä minua ottamaan ilon irti elämästä? Estääkö tämä möllykkä minua elämästä elämää, jota itselleni toivon? Mitä haluaisin tähän tilalle? Millaista vaivannäköä se edellyttäisi, montako vuotta raejuustoa, kanaa ja ilottomuutta?

”Positiivisuus voi olla kuin ihana puu, jonka runkoon on kietoutunut myrkyllinen käärme.”

Positiivisuus voi olla kuin ihana puu, jonka runkoon on kietoutunut myrkyllinen käärme. Hyväksymisen vaateesta voi tulla konsepti, joka tukahduttaa vaikeat tunteet, jotka saattavat itse asiassa olla yksi hankalan kehosuhteen juurisyistä. Ehkä keho on täysin fine, mutta se ei tunnu siltä, koska siihen on latautunut ikäviä meemejä. Niiden kääntäminen hyväksynnäksi ei ole ilmoitusasia, kuten ei ajatusten hallinta koskaan.

Koska provosoidun auktoriteeteista, ärsyynnyn myös ajatuksesta, etten saisi kritisoida omaa ulkonäköäni. Se on minun, saan tehdä sillä mitä haluan!

Katson, että minulla on vapaassa maassa täysi oikeus käyttäytyä kuten mummini, joka ei koskaan ohittanut peiliä sanomatta ”fyi kuin iso takapuoli miul on”. Joskus hän seisoi tytärtensä – niin, myös kauniin äitini – kanssa rinnakkain, ja he kaikki yökkäilivät kuvilleen.

Tämä lienee osa omaa taudinkuvaani, mutta en pitänyt näitä menoja erityisen traumatisoivana. Ennemminkin ajattelin, että heidän rituaalinomaisessa bodysheimaamisessaan oli jotain sisarellista. Kritiikkipalaveri päättyi aina toteamukseen, että ”meillä on sentään upeat sääret”, jonka jälkeen he keskittyivät muihin asioihin.

Itsemyötätunnon harjoittaminen hyödyttäisi meitä kaikkia, mutta se ei ole automaatti. Vaatii sinnikästä treeniä hyväksyä se, minkä kirjailija Nora Ephron niin hienosti kirjassaan I feel bad about my neck ilmaisi: ”Kasvomme ovat valhe, ja kaulamme on totuus. Jos haluat tietää kuinka vanha punapuu on, sinun pitää halkaista se ja laskea vuosirenkaat. Mutta näin ei tarvitsisi tehdä, jos tuo puu olisi kaula.”

X