Anna Perhon kolumni: Kännykkä on parempi kuin lapsesi

Sanotaan, että nuorilta vaaditaan liikaa. Mutta vaatiminen on myös arvostamista – arvostan kapasiteettiasi niin paljon, että uskon sinun sietävän rajoja, kirjoittaa Anna Perho kolumnissaan.

Tehdäänpä testi. Oletko sitä mieltä, että lasten pitää saada pitää kännyköitä koulutunneilla, jotta he voivat pelata, olla somessa ja tehdä jotain mielenkiintoisempaa kuin kuunnella opettajan jorinoita?

Aivan. En minäkään, ei kukaan tuttavapiirisi jäsen, ei sokea Reettakaan. Mutta jostain syystä kännykällä olemisen annetaan jatkua, vaikka tiedetään, että se tekee oppimisen mahdottomaksi ja ajan yli tuhoaa keskittymiskyvyn.

Lainsäädäntö ei tätä edellytä, mutta aikuisten vastuuttomuus ja auktoriteettien järjestelmällinen purkaminen jonkin epämääräisen ideologian varjolla kyllä.

Kun ei keskity, ei voi oppia. Jos ei opi, eikä opi oppimaan, maailmassa pärjäämisestä tulee liian vaikeaa. Siitä on nyt jo merkkejä.

Virallinen keskustelu pyörii sen ympärillä, että nuorilta vaaditaan liikaa. Ehkä – mutta vääriä asioita. Vaatiminen on myös toisten ihmisten kunnioittamista: minä arvostan kapasiteettiasi ja kykyäsi niin paljon, että uskon sinun sietävän rajoja. Olet timanttia, ja siksi jaksat puskea tämän vaikean kohtauksen läpi, jossa opettelemme derivaatan.

”On vain epämiellyttävää olla kolme minuuttia ilman aivokuolleita TikTok-videoita.”

Elämme välittömän mielihyvän huumeessa, joka estää meitä erottamasta oikeasti vaikeat asiat vain epämiellyttävistä. On vaikeaa olla ylivelkaantunut, kroonisesti sairas, kiusattu tai sodan keskellä.

Sen sijaan on vain epämiellyttävää olla kolme minuuttia ilman aivokuolleita TikTok-videoita, tai sanoa kerran vuodessa ylityöehdotuksille ei.

Millaisen viestin annamme, kun sanomme, että et sinä kullanmuru pysty olemaan paikoillasi ilman kännyköitä? Tällaisen: kännykkä on voimakkaampi kuin sinä. Et mahda sille mitään, eivät kaverisikaan voi. Tahtosi ja hallintasi on ulkoistettu laitteille, ja jos muuta luulet niin onnea matkaan.

Tätäkö me haluamme? Miksi keneltäkään ei löydy palleja siihen, että lapsukaisilta kerätään kännykät koulupäivän ajaksi pois ja keskitytään siihen, että koulussa opittaisiin edes lukemaan ja kirjoittamaan? Millaiseen yhteiskuntaan tämä on meitä johdattamassa? Mitä on jäljellä maailman onnellisimmasta kansasta muutaman kymmenen vuoden päästä?

Kuulin tyypistä, jonka tehtävänä on järjestää turistikierroksia reaalimaailmaan lapsille, jotka ovat linnoittautuneet älylaitteen kanssa kotiin, eikä omista aikuisista ole ottamaan laitetta pois. (Ja kyllä, sanon tämän syyllistävässä mielessä. Syyllisyys ansaitsee kunnianpalautuksen niiltä osin kuin se ohjaa järkeviin, aikuisiin valintoihin, jotka tuntuvat välillä vaikeilta. Sellainen valinta on esimerkiksi sietää lapsen kitinää.)

Mitä pidemmälle luin Helsingin Sanomien peruskoulun kriisistä kertovaa (järkyttävää) artikkelia, sitä ärsyyntyneemmäksi tulin ajatellessani meidän aikuisten alituista vinkunaa siitä, että ”ei voi keskittyä enää mihinkään.”

Olemme uupuneita, masentuneita, kiireisiä. Ihmissuhteet ovat hauraassa kunnossa, luemme silmät kiiluen salaliittoteorioita, olemme katkaisseet yhteydet luontoon ja lakanneet nukkumasta.

”Olisiko omalla kännyköiden ongelmakäytöllämme jokin yhteys tähän?”

Miksi? Oikeasti, miksi? Olisiko omalla kännyköiden ongelmakäytöllämme jokin yhteys tähän? Voisimmeko oikeasti itse lopettaa luurin läästimisen edes muutamaksi minuutiksi päivässä?

Ehei, emme tietenkään, koska asiahan ei ole meidän käsissämme. Nykyajan työelämä, suoritusyhteiskunta, meidän firman kulttuuri, meidän asiakkaat, minun pomoni, yleinen ilmapiiri, tämä aika – ne pakottavat. Ne kieltävät minua ottamasta vastuuta omista valinnoistani.

Ne estävät minua lukemasta kirjoja, tapaamasta ystäviä, ynähtelemästä puolisoni kanssa ja pakottavat vertaamaan itseäni joka jumalan sekunti Instagramin hyvinvointi-kyborgeihin, jotka saavat elämäni näyttämään ankealta saastalta.

Hallintapisteemme – ajatus siitä, miten ajattelemme omien valintojemme vaikuttavan seurauksiin – on romahtanut. Elämme periksiantaneiden valtakunnassa, jossa kaikilla on kaikki oikeudet, mutta kenelläkään ei ole mitään velvollisuuksia.

Onnea Suomi, ja viimeinen sammuttakoon valot.