Kolumnit

Anna Perhon kolumni: Konmaritus luontuu parhaiten niiltä, jotka elävät yltäkylläisyydessä

Ryhdyin maltilliseksi kuluttajaksi vasta himoshoppailuvaiheen jälkeen, ja se nolottaa yhä, Anna Perho kirjoittaa.

Teksti:
Anna Perho

Ryhdyin maltilliseksi kuluttajaksi vasta himoshoppailuvaiheen jälkeen, ja se nolottaa yhä, Anna Perho kirjoittaa.

Sadetakki, kuusisataayhdeksänkymmentä euroa.

Tuijotan sähköpostiini tullutta mainosta. Se on käytettyjä vaatteita myyvältä verkkokaupalta, joka varoittaa, että jos en reagoi tähän tarjoukseen nyt heti, joku muu saattaa napata takin nenäni edestä.

Takki on kieltämättä hieno. Näen heti, että se sopisi maatiaisvartalolleni, tekisi varrestani pidemmän. Sitten ajattelen: mutta eihän kukaan tietäisi, että takki on maksanut niin paljon. Mutta toisaalta: ihmisestä kyllä aistii, jos sillä on jotain kallista päällä.

Jos oma itse on totaalisen hukassa, voi käydä kuten sille kerran tapaamalleni miljonäärille, joka kertoi, että hänellä on ”Fendin sohvat”.

Merkkivaatteiden semantiikka on loputonta. Niillä viestitään statusta, makua, viiteryhmää, identiteettiä. Tai jos oma itse on totaalisen hukassa, voi käydä kuten sille kerran tapaamalleni miljonäärille, joka kertoi, että hänellä on ”Fendin sohvat”. Sen piti ehkä tehdä vaikutus, mutta minusta lausahdus kuvasti epätoivoa.

Diggaan enemmän nonchalantista merkkityylistä, joka esitellään kirjassa How to be Parisian. Siinä kerrotaan, että aito pariisitar kohtelee vuittoneitaan ja pradojaan huonosti. Laukut läiskäistään asfalttiin, kun istahdetaan katukahvilaan, eikä niitä todellakaan säilytetä missään pumpulipussukoissa kaapin perällä.

Ymmärrän kyllä merkkituotteiden huumaa. Maailman nerokkaimmat markkinoijat luovat kuvastoja ja tarinoita, joilla meidät saadaan uskomaan, että ruskea monogrammikukkaro nostaa sosiaalista arvostustani. Ja ovathan monet laukut ja vaatteet yksinkertaisesti kauniita, eipä siinä.

Aikoinaan googlasin silmät soikeina merkkituotteiden outlet-sivustoja. Ostin väärän kokoisia vaatteita, jos sattui halvalla saamaan, ja kenkiä, joilla ei voinut kävellä. Perustelin ostokseni palkitsemisella: teen kovasti töitä, joten enkö ole ansainnut tämän ruotsalaisen muotimerkin t-paidan, jonka hinnoittelu täyttää koronkiskonnan tunnusmerkit?

Lopulta ostelu päättyi yhteiskunnan väliintuloon: sain kovat veromätkyt, ja piti alkaa skarpata rahankäytössä. Katkaisuhoidon jälkeen osteluun tuli etäistä maltillisuutta, jota vaatehäpeä syvensi. Nykyisin saan aidosti kiksejä vetäessäni jalkaani 12 vuotta vanhat nilkkurit ja ompelijalla paikatut lempifarkut.

Jotta voi näyttävästi luopua kaikesta, pitää ensin saada kaikki.

Kiva tarina, vai mitä? Miksi tätä on silti nolo kertoa?

Koska jotta voi näyttävästi luopua kaikesta, pitää ensin saada kaikki. Konmaritus luontuu parhaiten niiltä, jotka elävät yltäkylläisyydessä.

Siksi opettavainen faabelini naisesta, joka alkoi maltilliseksi kuluttajaksi, ei ole aivan päivänvaloa kestävä. Arvostan kyllä luontoa juu, mutta minun oli silti pakko saada jonkun viisivuotiaan värjäämä bändipaita viikonlopuksi. Miksi?

Toimittaja Johann Hari käsittelee kuluttamisen ja mielenterveyden yhteyttä masennuksen syitä käsittelevässä kirjassaan Mielenyhteydet. Hän kertoo tutkimuksesta, jossa selviteltiin materialismin vaikutusta mielialaan. Teini-ikäisille ja heidän vanhemmilleen esitettiin muutama kysymys, kuten ”minulle raha merkitsee…” tai ”miksi käytän rahaa?”

Tämän jälkeen osallistujilta kysyttiin, mikä heille oli elämässä kaikkein tärkeintä; mitä he todella arvostivat. Kuten arvata saattaa, kuilu kuluttamisen ja arvojen välillä oli pitkä ja syvä. Tämän jälkeen ryhmä pohti syitä kulutuskäyttäymiseensä: miten lenkkareiden ostaminen korreloi sen kanssa, että tärkeintä elämässä on rakkaus, kuten moni vastasi?

Materialismin havaittiin korreloivan vahvasti lisääntyneen masennuksen ja ahdistuksen kanssa.

Tulokset olivat hätkähdyttäviä. Materialismin havaittiin korreloivan vahvasti lisääntyneen masennuksen ja ahdistuksen kanssa. Kulutushimo ei kohdistunut niinkään itse tavaroihin, vaan itse ostotapahtumaan, josta kuluttaja sai nopeasti haihtuvan mielihyväpurskeen.

Toisaalta havaittiin, että materialismi väheni ja itseluottamus kasvoi, kun tyytyväisyyttä heikentävät arvot korvattiin mielekkäämmillä.

Itse arvostan aikaa, ja miellän sen vaihdon välineeksi rahan sijaan. Mietin kuinka monta tuntia joutuisin tekemään töitä saadakseni… sadetakin. Vaihtaisin ainutkertaista aikaani palaan kangasta? Ei kiitos. Elämällä täytyy olla jokin mielekkäämpi tarkoitus.

Anna Perho

Anna Perho on on kirjoittaja ja valmentaja, joka on aina joko innostunut tai vihainen.

X