Kolumnit

Anna Perhon kolumni: Kun toteuttaa rohkeasti omaa juttuaan, ottaa aina häpeän riskin

Luovuus vaatii kylmäpäisyyttä, koska rohkeasti itseään toteuttava ihminen joutuu aina alttiiksi arvostelulle. Muiden miellyttäminen pitää unohtaa, jos aikoo saada jotain omaa aikaiseksi, Anna Perho kirjoittaa.

Teksti:
Anna Perho

Luovuus vaatii kylmäpäisyyttä, koska rohkeasti itseään toteuttava ihminen joutuu aina alttiiksi arvostelulle. Muiden miellyttäminen pitää unohtaa, jos aikoo saada jotain omaa aikaiseksi, Anna Perho kirjoittaa.

”Moni ihminen voisi nauttia sinfoniakonsertista, mutta ei päädy sinne. On ovia, jotka näyttävät lukituilta”, sanoi viimeisen luentonsa Aalto-yliopistossa vetänyt Esa Saarinen Helsingin Sanomissa.

Vaikka Saarisen kommentti ei liity asiaan, se yhdistyi mielessäni kulttuurikärhämään, jota käytiin samalla viikolla. Ylen toimittaja Laura Frimanin kolumnissa pohdittiin ikuisuusaihetta: mikä on kunnollista taidetta? Kuka saa kirjoittaa kirjoja, kuka saa maalata tauluja, kuka saa tehdä musiikkia?

”Snobit haukuttiin, samoin juntit, sitten haukkuja seliteltiin puolin ja toisin, eikä mikään muuttunut.”

Kirjoitus herätti tavanomaiset reaktiot. Snobit haukuttiin, samoin juntit, sitten haukkuja seliteltiin puolin ja toisin, eikä mikään muuttunut.

Sinänsä kulttuuridebatit ovat mehukasta seurattavaa. Niissä liikutaan tabujen – maun ja luokkaerojen – liepeillä. Se on puoleensavetävää uuspuritaanisessa ajassamme, jossa yksikin väärä sana voi johtaa isoihin skandaaleihin.

Oma kantani? Yhteiskunnat, joissa taiteelle asetetaan rajoja, eivät ole terveitä. Vapaassa maassa yrittäminen on sallittua, miksi ei siis taiteen tai jonkin sen kaltaisen harjoittaminen?

On toki paljon kirjoja, joiden kohdalla itsekin mietin, että kuka tämänkin ostaa. Mutta onneksi huoli ei ole minun. Se on yrittäjän, joka kirjoja kustantaa. Hän ja kustantamon työntekijät ovat lopulta ne, jotka kärsivät huonoista kustannuspäätöksistä – eivät inhottavia teoksia sietämään joutuvat snobit. On vain kiva unohtaa, että bulkki kustantaa usein nekin teokset, joiden taiteellinen arvo on tuottoa suurempi.

Julkaisematta jättäminen ei myöskään sivistä ketään, sillä en jaksa uskoa, että huonomman puutteessa ihmiset alkaisivat sankoin joukoin lukea parempia kirjoja tai katsella toritauluja sofistikoituneempaa taidetta.

”Kenenkään hautajaisissa ei sanota, että kiitos kun jätit tämän tekemättä, Marja-Leena.”

Eikä kukaan tule kiittämään ketään meistä asioista, joita emme tehneet. Ei ole kriitikkoa, joka kirjoittaisi ilahtuneen post scriptumin jollekin, mitä ei julkaistu. Kenenkään hautajaisissa ei sanota, että kiitos kun jätit tämän tekemättä, Marja-Leena.

Se on hyvä muistaa, kun taistelee oman sisäisen tarkastajansa kanssa. Sellainen jokaisessa meissä elää: ääni, joka mitätöi, vähättelee ja suhtautuu epäillen pyrkimyksiimme.

Omien kirjojeni kanssa taistellessani palaan usein rakastetun luovuusgurun Elizabeth Gilbertin lohdulliseen ajatukseen: tee se teos, joka sinun täytyy, ja heitä se maailmaan. Olen kirjoittanut lauseen keltaiseen lappuun työhuoneeni seinään, ja katselen sitä usein.

Ei tässä voi jäädä odottamaan listaa asioista, joita voi tehdä tai julkaista tai luoda tai kokeilla, saati jäädä odottamaan, että koko ulkoinen universumi asettuu tietyn kuvion mukaisesti, ennen kuin voi aloittaa jonkin itsestä tärkeältä tuntuvan. Itseilmaisun pointti ei ole miellyttämisessä, vaan jonkin itselle ja sitä kautta ehkä jollekin toisellekin tärkeän kanavoinnissa. Siksi energian keskittäminen ulkoisten kritiikin lähteiden tukkimiseen ei ole lainkaan niin tyydyttävää kuin keskittyminen omaan juttuun.

”Luovuus edellyttääkin aina tietynlaista kylmyyttä: on tehtävä juttuja siitä huolimatta, että arvostelu pelottaa.”

Luovuus edellyttääkin aina tietynlaista kylmyyttä: on tehtävä juttuja siitä huolimatta, että arvostelu pelottaa. Itseilmaisu on ihana ihmisen lahja, mutta sillä on hintansa. Jokainen luovaan elämäntapaan ja konventioiden rikkomiseen heittäytyvä joutuu myös kohtaamaan t-paitasloganin Aina saa kärsiä ja hävetä.

Yksi luovuuden määritelmä on, että se on tapa oppia tekemään asioita vähän paremmin. Sepä onkin aluksi turhauttavaa. Kun opettelemme uusia asioita, vertaamme itseämme mustan vyön mestareihin, vähättelemme osaamistamme ja keksimme kaikenlaisia selityksiä. Niillä vakuuttelemme itsellemme, että en edes halua yrittää tehdä jotain, missä epäonnistumista pelkään enemmän kuin mitään muuta.

”Älä odota. Ovi ei ole lukossa.”

Älä odota. Ovi ei ole lukossa. Sinun ei tarvitse istua sen takana ja odottaa, että luova ja itseilmaisulle vapaa elämäsi alkaisi. Avaa ovi ja astu sinfoniakonserttiin.

Tai kuten Saarinen sanoo: ”Haluaisin, että se ihminen tulisi paikalle kevyin mielin. Että katsotaan nyt, mitäs tässä saadaan aikaiseksi, bändi on täällä.”

Anna Perho

Anna Perho on on kirjoittaja ja valmentaja, joka on aina joko innostunut tai vihainen.

X