Anna Perhon kolumni: Liian stressitön elämä tekee aivoista löllöä – toimi näin, jos koronakotoilu ahdistaa

Miksi olo ei ole virmakka, vaikka saa olla koko ajan kotona eikä tarvitse mennä palavereihin? Aivoja pitää haastaa korona-aikaankin, jotta ne eivät muuttuisi löllöksi, Anna Perho kirjoittaa.

Siinä vaiheessa, kun törmäsin Instagramissa ahdistusta lievittävään, ohjattuun huilumeditaatioon, tiesin, että näistä tulee todella pitkiä viikkoja. (Tosin myönnän kuunnelleeni hetken ”binauraalista äänirauhoitusta”, mutta poltin hihani, kun sitä vetävä guru käski olemaan hiljaa ja kuuntelemaan sisintään, mutta ei itse osannut sulkea suutaan ilmeisesti hetkeksikään).

Mediankulutukseni on laskenut all time low -lukemiin. Suon itselleni puoli tuntia Hesaria aamuisin ja sen jälkeen luotan siihen, että kuulen kyllä, jos jotain oleellista tapahtuu.

Some? Älä edes aloita.

Ensinnäkin, missä vaiheessa kaikista suomalaisista tuli terveydenhuoltoalan asiantuntijoita? Saako kuristaa, jos joku kertoo vielä vessapaperivitsejä? Nallehaaste, ok, mutta mitä ajatteli se neropatti, joka postasi, että muistathan, että koronassa on hyviä puolia kuten tulipaloissa – muuten palohälytinten valmistajilla ei olisi bisnestä.

Muistelen kaiholla ennen koronaa -minääni, joka haaveili aikuisten välivuodesta.

Muistelen kaiholla ennen koronaa -minääni, joka haaveili aikuisten välivuodesta. Rupeamasta, jolloin ”ei tekisi töitä, vaan kaikkea mitä huvittaa”. Kun kerroin tästä ystävälleni, hän kysyi, miten ajatukseni poikkeaa siitä, että olisin eläkkeellä.

En osannut vastata.

Nyt ajattelen, että vapaavuosiajatukseni oli sellaisen ihmisen fantasiaa, jonka kalenteri on hieman liian täynnä. Tuntui, ettei ehdi lukea kaikkia kirjoja, joita haluaisi. Että haluaisi liikkua enemmän luonnossa ja matkustella. Olla vain, hah.

Kun sitten katsoin yhden aamupäivän aikana, miten kaksi kolmasosaa yritykseni tuloista katosi peruutuksina ilmaan, aloin hyräillä Taiskaa: miksi näin / miksi kaiken parhaan ymmärrämme jälkeenpäin? Siinä se oli, tilaamani välivuosi, melkein kokonaisena ja taatusti ilman ylimääräistä painetta olla jo seuraavassa paikassa, koska seuraavaan paikkaan ei saa valtion määräyksellä mennä.

Sain siis mitä halusin, tavallaan, mutta miksi olo ei ole virmakka? Miksi nyt tekisi koko ajan mieli mennä asiakaspalavereihin ja aamukokouksiin, vaikka hetkeä aiemmin ajatteli, että ei muuten nappaisi yhtään? Miksi lähes mikä tahansa, kuten peruuntunut aikuisten nukketeatterin kutsuvierasesitys, tuntuu nyt kovemmalta jutulta kuin happoreivit Berliinissä?

Koska aivomme tarvitsevat stressin aiheuttamaa voimistelua, kirjoittaa psykoterapeutti Philippa Perry kirjassaan How to Stay Sane – miten pysyä järjissään.

Aivot ovat kuin lihas: jos niitä ei käytä, niistä tulee ensin löllöä ja sitten ne surkastuvat kokonaan. Ja kun näin käy, mieliala ja vire laskevat jonnekin laiskiaisen ja horrostavan matelijan väliin. Riittävä arjen haastavuus motivoi, pitää mielen valppaana ja koneen käynnissä. Ja mitä enemmän päätään käyttää ongelmanratkomiseen, uusien juttujen opetteluun ja vuorovaikutukseen, sitä parempaan kuntoon aivot trimmautuvat olettaen, että myös palautumisesta huolehditaan kunnolla.

Useimmat ihmiset hyötyvät stressistä paljon enemmän kuin kärsivät.

Jos siis vetää hieman mutkia suoraksi, voi sanoa, että useimmat ihmiset hyötyvät stressistä paljon enemmän kuin kärsivät. Stressillä on vain niin huono PR-toimisto, että emme ole kuulleet sen hyvistä puolista ennen kuin nyt havaitsemme ne poissaolon alleviivaamana.

No mitäpä tässä sitten, ei muuta kuin sudokuja ratkomaan? Hmm. Perryn mukaan myös ympäristöllä on iso merkitys sen suhteen, miten terhakkaiksi aivojaan voi prepata. Rottakokeissa lyijyllä myrkytetyt eläinparat selvisivät sitä paremmin, mitä stimuloivammassa ympäristössä ne saivat toipua. Siksi ulkoilu – niin kauan kuin se on sallittua – on arvattavasti yksi tärkeimpiä palveluksia, jonka Homo Karantenus voi itselleen tehdä.

Toki moni kokee parhaillaan kovaa stressiä johtuen esimerkiksi taloudellisesta romahduksesta tai siitä, että joutuu katselemaan aviopuolisonsa naamaa 24/7 ilman raikastavia taukoja. Pitäisikö sen päälle vielä haalia jotain aktiivihankaluuksia? Kyllä, mikäli Perryä on uskominen.

Kun seinien tuijottelu pienentää aivot atomeiksi, vastapainoksi pitäisi opetella jotain ihan muuta.

Tärkeintä ovat kontrastit, nuo hyvän elämän peruselementit. Kun seinien tuijottelu pienentää aivot atomeiksi, vastapainoksi pitäisi opetella jotain ihan muuta: leipomaan sämpylöitä, tekemään itse rakennekynnet, kirjoittamaan novelli. Tehdä mitä tahansa, joka on meille uutta, johon joudumme keskittymään kovasti, ja johon pystymme tunnetasolla uppoutumaan.

Nähdään siis huilumeditaatiossa.