Kolumnit

Anna Perhon kolumni: Mieheni jättää hienotunteisesti huomioimatta sen, mikä minussa on raivostuttavaa

Ihminenhän ei tunne itseään, se on kirouksemme. On asioita, jotka vain me tiedämme – ne ovat useimmiten huonoja salaisuuksia, Anna Perho kirjoittaa.

Teksti:
Anna Perho

Ihminenhän ei tunne itseään, se on kirouksemme. On asioita, jotka vain me tiedämme – ne ovat useimmiten huonoja salaisuuksia, Anna Perho kirjoittaa.

You’ve got this, rannerenkaassa lukee, sinulla on jo kaikki tämä.

Rannerengas on rakkain koruni. Sain sen mieheltäni, joka tuntee minut paremmin kuin kukaan muu, mutta jättää hienotunteisesti huomioimatta sen, mikä minussa on raivostuttavaa (kaikki, paitsi tekemäni mainio lohibowl). Silloin tällöin hän kuitenkin lempeästi osoittaa sinne, minkä muut ovat nähneet aikoja sitten, mutta mitä itse en tajua.

Ihminenhän ei tunne itseään, se on kirouksemme. On asioita, jotka vain me tiedämme – ne ovat useimmiten huonoja salaisuuksia. Häpeää ja kipua, jonka ha­luamme kätkeä maailmalta, vaikka jakamalla ne jonkun turvallisen ihmisen kanssa olisimme vapaampia. Kepeämpiä.

Sitten on PR-versiomme. Sen näkevät kaikki ja sen tunnemme myös itse. Tämän rooliasun vedämme päälle työpaikalla, kekkereissä, vanhempainillassa: tässä olen minä, kunnollinen ihminen ja veronmaksaja.

Ja sitten on niitä asioita, jotka on ta­tuoitu otsaasi, mutta et näe niitä, koska muste ei heijastu peilistä.

Oma hosumiseni eteenpäin, aina vain eteenpäin, on tätä.

”Ah, sielun veli, ajattelin.”

Philip ja Fredrik ovat ruotsalaisia, hypersuosittuja koomikoita, joiden podcastia fanitan. Kun heidät palkittiin tv-gaalassa, toinen – en muista kumpi – sanoi, että palkinnon saaminen tuntui kivalta, mutta illallinen oli pilalla, koska hän alkoi heti huolestuneena miettiä, että mitäs nyt sitten seuraavaksi.

Ah, sielun veli, ajattelin.

Ehkä tämä on jonkinlainen fomon, menettämisen pelon, alagenre. Koska tulevaisuus on ei-kenenkään-maa, minua jäytää alituiseen tunne, että on ehdittävä ensimmäisenä perille ja lyötävä oma lippu sinne valloituksen merkiksi.

Pelkään suunnattomasti paikoilleen jäämistä. Nykyiseen onneen ja menestykseen ei saa jäädä makaamaan, tai käy kuten jollekin mestarille, joka jää ruikuttamaan areenallaan jonkin sellaisen perään, mikä meni jo aikoja sitten. Silloin töröttää asemalla, jolla yksi juna meni, ja toiseen ei noussut silloin kun oli mahdollisuus. Mikä painajainen!

Fomon vastakappale on jomo, joy of missing out.

Käsitteeseen kuuluu aina ankara läsnäolon vaatimus. Siis sen lisäksi, että jättää jotkut ehkä hauskat cembalot (sanooko kukaan enää ”cembalot” vuonna 2022?) väliin, pitäisi vielä olla joku meditoinnin mestari, että ei vain tule suorittaneeksi mitään.

Läsnäolopuhe on juuri tällä tavalla ylimielistä. Joku on päättänyt puolestani, että ainoa oikea tapa rentoutua on käpertyminen: kynttilät, suklaa ja ne hemmetin villasukat, jotka on näköjään määrätty pakolliseksi varusteeksi jossain rentoutumisvirastossa.

Mutta eihän yksi koko sovi kaikille!

Vietin juuri kokonaisen viikonlopun ypöyksin. Kaupunki humisi houkutuksia, mutta valitsin jomon. Viikonlopun aikana pelasin kaksi kierrosta golfia, kirjoitin kirjaa, haravoin traktorin peräkärryllisen lehtiä ja tein 300 kilon painoisen kaatopaikkakuorman. Lisäksi kuuntelin äänikirjaa, luin toista, katsoin Aikuiset-sarjaa sekä lahkodokumenttia, surffasin nettikaupassa, tein kaprispastaa ja soitin kaksi kaveripuhelua.

”Olin rentoutunut kuin auringossa lojuva pullea merileijona.”

Ja presto! Olin rentoutunut kuin auringossa lojuva pullea merileijona.

Tällainen rasittava luetteleminen on provokaatio, joka houkuttelee kyökkianalyytikot haaskalle. Puuhakkuuden ajatellaan olevan merkki ”pakenemisesta” tai somen tai jonkun muun ulkoisen tekijän aiheut­tamasta ”kyvyttömyydestä rauhoittua olennaisen äärelle”.

Mutta mikä on olennaista? Minulle juuri tulevaisuuden jatkuva spekuloiminen on sitä. Tulevaisuus edustaa toivoa, mille on taas tässä kohtaa historiaa kollektiivista tarvetta. Henkilökohtaisella tasolla ahdistun, jos en saa villisti kuvitella mahdollisia maailmoja aikaan, jota ei vielä ole.

Niin, olen päässyt jo tähän asti. Mutta hyräilen, varmasti hautaan asti, Don Huonojen säkeitä: Juna vapisee jalkojen alla (aina siellä) / Juna vapisee jalkojen alla (missä en ole).

Anna Perho

Anna Perho on on kirjoittaja ja valmentaja, joka on aina joko innostunut tai vihainen.

X