Kolumnit

Anna Perhon kolumni: Mitä some-minä tekee edellä, sitä tosielämän minä tekee perässä?

Somessa esiintyvä avattaremme on kuin presidenttiehdokas, jonka tehtävänä on saada mahdollisimman paljon tykkäyksiä. Mutta entä jos virtuaaliminämme muokkaakin meitä kaltaisekseen? Anna Perho kysyy.
Teksti: Anna Perho

Somessa kiersi hetken haaste, jossa Instagramiin postattiin itsestä mustavalkoinen kuva. Sen tarkoitus oli osoittaa tukea turkkilaisille naisille, jotka ovat menehtyneet kotiväkivallan uhreina. Tragedioille ei näy loppua: maan barbaarinen presidentti on spekuloinut Turkin irtautuvan lähisuhdeväkivallan vastaisesta sopimuksesta.

En osallistunut haasteeseen. Vaikka kuinka mietin, tuntui, että oma kuva ei nyt asiaa auta. Olisi tuntunut kornilta poseerata iloisena – tai vakavana – toisten kärsimyksen ääressä. Ja milloin olisi sopiva hetki palata taas tuttujen aiheiden pariin, kuohuviinilasien ja mustikoiden? Hymyillä kuvissa huojentuneena siksi, että ei joudu elämään tosielämän Handmaid’s Tale -tarinaa?

Ehkä tällaista arkipäivän aktivismia ei pitäisi pohtia sen syvällisemmin, sen kuin antaisi mennä vaan. Postaaminen on samanlainen pieni valinta kuin se, että käyttää kaupassa kestokassia muovisen sijaan. Ei pelasta maailmaa sellaisenaan, mutta jos kaikki toimisivat samalla tavalla, niin…

Mutta toki haasteet laittavat pohtimaan somen ikuisesti jatkuvien cocktail partyjen etikettiä.

Mikä on soveliasta postaamista, vai onko vastuu aina seuraajalla? Hämääkö kampanjointi ihmiset uskomaan, että homma on hoidossa, kun julkaisin omakuvan sopivilla hashtageilla?

Entä pitääkö minun olla aina tällainen sitruunan hanuriinsa tunkenut snobi? (Vastaus: näköjään. Postasin kuvan 800-sivuisesta kirjasta, joka kertoo hullusta kuninkaasta, Henrik VIII:sta. Hänkin harjoitti lähisuhdeväkivaltaa mestauttamalla naisiaan. Muuttuuko maailmassa lopulta mikään, hashtag huoh.)

Pinnalta kepeätkin haasteet vääntyvät helposti identiteettipolitiikan aseiksi.

Somessa saa olla tarkkana. Pinnalta kepeätkin haasteet vääntyvät helposti identiteettipolitiikan aseiksi. Niissä häivähtää vihjaileva kiristyksen sävy: jos et kuvaa itseäsi suohirviön näköisenä, kaada ice bucketia päällesi tai julkaise sitä mustavalkokuvaa tähän nyt heti, oletko kenties yhteisöllisyyttä ja välittämistä vastaan?

Kun Instagram täytti kymmenen vuotta, maailmaa kiersi ennen ja nyt -haaste, jossa ensimmäinen kuva oli otettu vuosikymmen sitten, toinen nyt. Se sytytti, tietenkin, vainovalkeat. Miksi? Koska näyttelijä Reese Witherspoon ja triljoonat muut näyttivät nyt-kuvassa samalta kuin kymmenen vuotta sitten. Se tulkittiin ikärasismiksi, väärän kehonkuvan lietsomiseksi ja rupsahtaneiden vähättelyksi.

Ajattelikohan Reese tosiaan näin: ”hahaa, minäpä näytän ihan samalta kuin ennenkin, toisin kuin moni teistä, luuserit!” Vai ajatteliko hän ihan vain instaavansa yhden kivan kuvan, jonka jälkeen hänet tuomittiin ”paha ihminen”-kategoriaan?

Koomikko Bill Maher on verrannut some-avattariamme presidenttiehdokkaisiin: yritämme luoda itsestämme edustuksellista kuvaa, joka keräisi mahdollisimman paljon ääniä, siis tykkäyksiä.

Edustuksellinen ei välttämättä ole sama kuin upea ja mahtava. Joillekin kohderyhmille on fiksua kertoa, kuinka uuvuttavaa perhearki on ja miten raskasta on, kun roskapussi repesi rappukäytävään. Samastuttavuus viehättää, ja siksi maailmantähdetkin tekevät nykyisin tarinoita, joissa he näyttävät ihan tavallisilta ihmisiltä (paitsi Reese, tuo Dorian Gray).

Vaikka ”aitous” ja stereotypioiden haastaminen trendaa, sillä voi olla myös etäännyttäviä vaikutuksia.

Kun joku kertoo reaalielämässä epämukavia anekdootteja, nostamme kädet korville ja sanomme: ei tarvitse kertoa enempää. Somessa niin ei voi tehdä. Silmät ovat usein nopeammat kuin sisäinen rajoitin. Ehdimme lukea ja nähdä sen, mitä ilman olisi raikkaampi olla.

Ystäväni kertoi, että oli luontevaa rupatella päiväkodin pihalla niitä näitä äitikollegan kanssa ennen kuin huomasi tämän maahanmuuttovastaiset postaukset. Sen jälkeen haaste oli näytellä reaalielämässä luontevaa.

Virtuaalinen identiteettimme vaikuttaa siihen, mihin uskomme – tai emme usko – pystyvämme tosielämässä.

Jos olimme ennen yhdistelmä kehoa ja mieltä, nykyisin yhdistelmään kuuluu myös virtuaaliminämme. Somessa näkyvä versio meistä muokkaa myös arkiminää, kertoo Psychology Today -lehti. Virtuaalinen identiteettimme vaikuttaa siihen, mihin uskomme – tai emme usko – pystyvämme tosielämässä.

Joten: tänään sievä mustavalkokuva, ylihuomenna vallankumous?

X