Kolumnit

Anna Perhon kolumni: Olet keskinkertainen, eikä se ole mikään tragedia

”Liian kunnianhimoiset” ihmiset herättävät pöyristystä, koska he saavat oman elämämme näyttämään huonolta. On rakentavampaa opetella sietämään omaa vajavaisuuttaan kuin vaatia muita elämään pienemmin – ja loppupeleissä olemme kaikki aika keskinkertaisia, Anna Perho kirjoittaa.

Teksti:
Anna Perho

”Liian kunnianhimoiset” ihmiset herättävät pöyristystä, koska he saavat oman elämämme näyttämään huonolta. On rakentavampaa opetella sietämään omaa vajavaisuuttaan kuin vaatia muita elämään pienemmin – ja loppupeleissä olemme kaikki aika keskinkertaisia, Anna Perho kirjoittaa.

Miksi en kelpaa keskinkertaisena, parahti kirjoittaja Asta Leppä Ylen kolumnissaan.

Leppä viittasi somesta tuttuun tapaan, jossa kaikki ovat aina upeita tai huippuja. Falskiltahan se kuulostaa, mutta myös empaattiselta: ylisanojen käyttö on lohduttamisen fastfoodia. ”Olet upea” on kepeä tapa ilmaista empatiaa, eikä suinkaan ankara käsky olla täydellinen.

Ongelma onkin siinä, että lupa olla keskinkertainen pitää tulla itseltä. Pitää irrottaa pää oman hanurin ja tunnemelskeiden syvyydestä ja kohdistaa katse muihin ihmisiin. Silloin sitä huomaa, että keskinkertaisuutemme on joka tapauksessa niin ilmeistä, että mitään erillisiä lupia sen manifestoimiseen ei tarvita.

”Lupa olla keskinkertainen pitää tulla itseltä.”

Helsingin Sanomat taas kertoi toimitusjohtaja Leo Straniuksen elämästä. Stranius kertoi rakastavansa tehokkuutta, joka ilmenee muun muassa niin, että hän tekee jalkakyykkyjä vessakäyntien aikana, ja kuuntelee melkein 400 äänikirjaa vuodessa.

Tämä herätti väkevää somepöyristystä. Miksi? Eikö vapaassa maassa kukin saa elää kuten haluaa? Voisi kai sitä tehdä huonompiakin valintoja, kuten vaikka juoda viinaa aamusta iltaan?

Kysymys lienee siitä, että olemme huonoja kestämään kanssaihmisiä, jotka saavat oman elämän näyttämään vähän tuhnuiselta. Lääkkeeksi kannattaisi kuunnella psykologian proffaa ja onnellisuustutkijaa Sonja Lyubomirskya, jonka mukaan vertailu tekee ihmisestä onnettoman.

Kun maailmasta ei koskaan saada sellaista, jossa kaikki tekevät samoja asioita samoilla lahjoilla ja intensiteetillä, on rakentavampaa opetella sietämään omaa vajavaisuuttaan kuin vaatia muita elämään pienemmin.

”Keskivertona voi myös elää huomattavasti onnellisempaa ja tasapainoisempaa elämää kuin menestyjänä”, Leppä kirjoittaa.

”Tuntuu paksulta väittää, että omasta mielestään siistissä jutussa onnistunut ei ole ’oikeasti onnellinen’.”

Nyt olisi kiva tietää, millaiseen dataan väite perustuu. Tuntuu paksulta väittää, että omasta mielestään siistissä jutussa onnistunut ei ole ”oikeasti onnellinen”. Onnettomia menestyjiä on pilvin pimein, mutta niin on niitäkin, jotka nauttivat siitä täysin rinnoin.

Kuten vaikka oma poikani. Hän halusi oppia pyöräilemään, mutta ei millään meinannut oppia. Harjoitteleminen pelotti, koska se tiesi väistämättömiä epäonnistumisia.

Pitkän kärsimyksen jälkeen tuli vihdoin se polkaisu, kun pyörä pysyikin pystyssä. Näin galaktisen onnen tunteen räjähtävän 6-vuotiaan menestyjän kasvoilla. En koskaan unohda tuota hetkeä. Se oli samaan aikaan tavallista ja aivan mieletöntä. Ne kun eivät sulje toisiaan pois.

Oman tulkintani mukaan termi ”menestys” tarkoittaakin sitä, että ihminen saa ponnistella itselleen mielekkäitä tavoitteita kohden, elää arvojensa mukaista elämää.

Toisille se on kilvoittelua vaikkapa ammatillisesta asemasta, toisille taas tasaisen vauhdin taivallusta, jossa jokin harrastus tai perheeseen keskittyminen on itselle arvokkainta. Toinen ei ole parempi toista, sillä onni on kuin Rooma, jonne johtaa monta tietä.

Menestyksen tulkintaan liittyy hämmästyttävän usein naiivi harhaluulo siitä, että menestynyt ihminen on vain ilmestynyt jostain madonreiästä valmiina voittajana.

Mutta kukaan ei voita Tour de Skitä, kuntoudu onnettomuudesta tai selviä lukihäiriöisenä yo-kokeesta harjoittelematta. Menestystä kaikki tämä.

”Stop muu maailma, nyt ei enää yhtään jalkakyykkyä vessassa!”

On itsekeskeisyyden huippua olla vaatimassa kaikille samanlaisia mittareita, vain siksi että ei itse kestä omaa tavallisuuttaan. Stop muu maailma, nyt ei enää yhtään jalkakyykkyä vessassa, koska se loukkaa verisesti minun elämäntapaani! Minun tavallisuuteni on niin hienoa, että siitä on tehtävä universaali standardi!

No, ei hätää. Historia osoittaa, että lähes jokainen neroksi kohotettu päätyy elämän hiipuessa siihen, että on kovin vajavainen – tuskin edes keskinkertainen.

Mikään ei toki estä olemasta avoimesti sellainen jo nyt. Annetaan vaikkapa HS:n haastatteleman huippunäyttelijä Antti Holman tiivistää tämä. Los Angelesin illallisilla hän sanoo näyttäytyvänsä tuntemattomille hiljaisena, anonyymina tyyppinä, joka on ”ihan mukava”.

Sellainen saa olla, aloittaa saa heti.

Anna Perho

Anna Perho on on kirjoittaja ja valmentaja, joka on aina joko innostunut tai vihainen.

X