Anna Perhon kolumni: Peliriippuvaisen selviytymistarina kuulosti ihanalta – kunnes odottamaton junakuulutus rysäytti kulissit

Selviytymistarinat ovat ihania, ja selviytymisestä muodostuu usein ihmisen koko identiteetti. Joskus tarinasta on jäljellä enää kuori, jonka alla kuplivat vanhat myrkyt, Anna Perho kirjoittaa.

Heitä on kaikkialla: selviytyjiä. Selviytyminen myy, koska olemme olentoina kiintyneitä draaman kaareen, jossa ensin on tosi tosi vaikeaa, ja sitten tosi tosi onnellista. Haluamme ahmia näitä kertomuksia, koska ne antavat toivoa ja vertailukohdan. Jos tuokin selvisi, niin kyllä minäkin, ehkä.

Selviytymisestä voi muodostua jopa kokonainen identiteetti. Ihminen samastuu tarinaansa, jossa on selvitty jostain vaikeasta. Kolkosta lapsuudesta, kiusaamisesta, päihdeongelmasta, sairaudesta.

Tästä on paljon hyötyä. Pystymme vain siihen mihin uskomme, ja uskon tueksi tarvitaan vahva tarina: minä kestin ja karaistuin. Monesta selviytyjästä tulee auttaja. He tietävät miltä tuntuu rimpuilla samoissa vaikeuksissa, ja niin tarina alkaa kantaa muitakin ihmisiä.

”Selviytymistarinoissa onkin liian usein vain yksi näkyvä päähenkilö, minä itte.”

Selviytymistarinoissa onkin liian usein vain yksi näkyvä päähenkilö, minä itte. Aitoon selviytymiseen tarvitaan kuitenkin aina muita ihmisiä: ystäviä, lähimmäisiä, ehkä ammattilaisia. Kun tiukka paikka tulee, kuka on lähelläni? Keitä ovat tarinani muut henkilöt?

Se, mistä ei myöskään usein puhuta, on selviytymistarinan lopun jälkeinen elämä. Vaikka akuutti kriisi onkin ohi, elämä ei muutu pelkäksi linnunlauluksi. Monet raitistuneet puhuvat tästä. Aluksi kaikki tuntuu kepeältä ja valoisalta, kun ei tarvitse jatkuvasti olla sekaisin ja voida huonosti. Mutta kun arkeen kuuluvat vastoinkäymiset vääjäämättä iskevät, ne pitäisikin nyt kohdata selvin päin.

Sovin kerran haastattelun peliriippuvaisen kanssa, jonka tarina oli surullinen ja upea. Se antoi toivoa siihen, että synkimmästäkin nurkasta voi nousta, kunhan on itselleen ja muille rehellinen, ja ottaa vastuun elämästään.

Juuri ennen haastattelua hän lähetti viestin, jossa hän kertoi isoisän äkkisairastumisesta. Kuvaukset pitäisi peruuttaa. Seuraavalla kerralla sairaina olivat lapset, ja koirakin oirehti, piti olla kotona. Outoa vain, että juuri silloin kuulin taustalta junakuulutuksen.

Tajusin puhuvani tarinan jäänteille, joiden sisään ihminen oli kadonnut. Tarina toimi enää haarniskana, jonka alla vanhat myrkyt jatkuivat kuplimistaan.

Useimmat selviytymistarinat ovat kuitenkin paljon pienempiä. Joku saa uhmaikäisen kurahousuihin ja päiväkotiin sittenkin ajoissa. Toinen saa viimeisen muuttolaatikon purettua. Kolmas yltää kuin yltääkin projektin deadlineen. Neljäs uskaltaa vihdoin ottaa avioeron.

Tällaiset onnistumiset antavat kaikessa arkisuudessaan energiaa: minä tein sen! Kun onnistuu pienessä, usko isompaankin kasvaa.

Sitten on selviytymistä, jota käytetään verukkeena. Mun pitää nyt ensin selvitä tästä, kuuluu kaikenkattava selitys sille, että juuri nyt ei voi aloittaa sitä, mitä oikeasti haluaisi. Pitää selvitä viikonloppuun, kesään, ensi vuoteen, ennen kuin Oikea Elämä voi alkaa.

”Selviytymispuhe tukee sitku-illuusiota siitä, että Oikea Elämä kyllä odottaa meitä kärsivällisesti.”

Se on surkea strategia. On iso riski jättää tänään tekemättä asioita, jotka vastaisivat omiin, syvimpiin tarpeisiin. Selviytymispuhe tukee sitku-illuusiota siitä, että Oikea Elämä kyllä odottaa meitä kärsivällisesti. Ei odota. Se on tässä ja nyt, emmekä voi koskaan tietää pääsemmekö edes nurkalle saakka.

Yksi maailman suosituimmista selfhelp-sitaateista löytynee Viisi viimeistä toivetta -kirjasta: kuoleman lähestyessä emme kadu asioita, joita teimme, vaan niitä, jotka jätimme tekemättä. (Itse keksin kyllä ensimmäiseenkin pinoon muutaman asian, kuten oliko aivan järkevää lähteä 20-vuotiaana Hell’s Angels -bileisiin New Yorkissa, tai ostaa käytetty auto belgialaiselta mafiosolta?).

Kiehtovin kysymys sitkuttelussa on se, miksi emme voi tehdä itsellemme mieluisia asioita jo tänään. Jos haluaisin vaikkapa kiireetöntä aikaa perheen kanssa, mikä tai kuka sanoo, että muiden asioiden pitää päivittäin mennä tämän kohtuullisen toiveen yli?

Selviytymisen vastavoima on pohtia, mitä on se jatkuvasti siirtyvä kiva tekeminen ja miten onnistuisin tuomaan sitä tähän päivään, siis ihan kirjaimellisesti ja ensin vain ihan vähän. Jos haaveilet rauhallisesta hetkestä perheen kanssa, voisitko katsoa perheen kanssa tv:tä tänään puoli tuntia? Voisiko sinne lähimetsikköön lähteä ajatustensa kanssa rauhoittumaan vaikka tunnin päästä, eikä sitten, kun se saatanallinen asiakasprojekti on päättynyt?

Mikä itse asiassa estää?