Kolumnit

Anna Perhon kolumni: Saako nauraa, vaikka lähellä raivoaa kamala sota?

Jokainen kaavailemani kannanotto sotaan tuntuu sietämättömän pinnalliselta. Tietenkin sota on järkyttävää ja myötätunto on ukrainalaisten puolella. Mutta sota ei myöskään yhden naisen postausta kaipaa, jos ei satu olemaan Angela Merkel tai jotain. Vai kaipaako? Anna Perho kirjoittaa.
Teksti: Anna Perho

En muista enää kirjan nimeä, mutta tarinan muistan: se kertoi tytöstä, jonka äiti kuoli. Tyttö masentui (joskin luin kirjan 70-luvulla, jolloin puhuttiin suremisesta) ja vakavoitui. Pitkän ajan kuluttua mieli tottui suruun, tai alkoi hyväksyä sen rinnalle muitakin tunteita.

Sitten tapahtui jotain merkittävää: tyttö nauroi. Ja sitten hän häpesi sitä, että nauroi. Vanhempi kiltti täti huomasi häpeän, ja sanoi, että on ok olla iloinen, vaikka onkin tapahtunut todella pahoja asioita.

Kertomus jäi kiehtomaan lapsenmieltäni. Enemmän ihmettelin sitä, miksi ei saisi nauraa. Surullisia asioita tapahtuu koko ajan, eihän kukaan voisi nauraa enää koskaan, jos suru sanelee säännöt.

”Vähän kiusalliselta tuntuu postailla kuvia aurinkoisista keleistä tai tapettivalinnoista.”

Aikuisena ymmärrän enemmän: syyllisyyden, jossittelun, katkeruuden. Sen häpeän. Toivottomuuden, kyynisyyden, voimattomuuden.

Ja silti pohdin taas samaa: saako nauraa, saako kirjoittaa kevyistä aiheista, saako valittaa, että postipakettien toimitusajat ovat mitä sattuu, vaikka lähellä raivoaa kamala sota?

Vähän kiusalliselta tuntuu (ainakin vielä, ennen kuin sotaan on turtunut kuten muuhunkin maailman pahuuteen) postailla kuvia aurinkoisista keleistä tai tapettivalinnoista. Se ei jotenkin tunnu sopivalta.

Omalla kohdallani myös jokainen kaavailemani kannanotto sotaan tuntuu sietämättömän pinnalliselta. Tietenkin sota on järkyttävää ja myötätunto on ukrainalaisten puolella. Mutta sota ei myöskään yhden naisen postausta kaipaa, jos ei satu olemaan Angela Merkel tai jotain. Vai kaipaako? Miksi en sano jotain mukavaa, kun kuitenkin voisin?

Lopulta sitä on limbossa, jossa pohtii, jatkaako elämäänsä samaan tapaan kuin tähänkin asti, keskiluokkaisesti ja keskinkertaisesti, oman huojentuneisuutensa latteisiin postauksiin verhoten vai tormakoituako aktivistiksi? Tai ainakin vakavikoksi?

Ja tältäkö tuntuu heistä, jotka potevat jatkuvasti akuuttia maailmantuskaa? Heistä, jotka vaikuttavat usein häiritsevän moralisoivilta ja vihaisilta, kun itse haluai­si vain lahjoittaa vähän rahaa SPR:lle ja elää sitten mukavaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut?

Ymmärrän maailmanparantajia kyllä. Jos itse näkee maailman pelkkänä epäkohtien kimarana, lienee sietämätöntä seurata meitä muita, jotka ilakoimme menemään aivan kuin kaikki olisi kunnossa.

Mistä lohtua? Itämaiset filosofiat korostavat, että kaikki mitä maailmasta ajattelemme, on tulkintaa ja mielipiteitä. Että maailma on harhaa, ja teemme elämästä itse kurjaa kaikkine ajatuksinemme. Ja kuten hittikirjan Saatan olla väärässä kirjoittanut buddhalaismunkki Björn Natthiko Lindeblad kertoo kaiverruttaneensa vihkisormukseensa: this too shall pass, tämäkin menee ohi.

Juu, mutta kuinka paljon lause auttaa lapsensa tai vanhempansa sodalle menettänyttä juuri nyt? Se kysymys häiritsee, vaikka itselleen saisikin rakennettua mielenrauhaa.

Toisaalta sodan keskellä eläviä ei auta iloton ilmapiiri täällä, missä nautitaan vielä rauhasta.

”Tämä maanantai on taivas ja paratiisi.”

Ennemminkin kriisit saavat minut ajattelemaan, että koska meillä on vapaus ja koska meillä on asiat häkellyttävän hyvin, meidän suoranainen velvollisuutemme on ottaa siitä ilo irti. Tiristää turvallisesta arjesta irti ne kliseeksi muuttuneet pienet ilot, koska voi.

Onnea, turvaa ja tasapainoa ei toimiteta kuukausimaksulla. Pohjimmiltaan kenelle tahansa voi tapahtua mitä tahansa, milloin tahansa. Kivoja asioita, ja ihan kauheita.

Siksi ajattelenkin, että olen toistaiseksi terve. Toistaiseksi hengissä. Toistaiseksi kahden terveen lapsen äiti, toistaiseksi maassa, jossa vallitsee rauha.

Mutta kaikki voi olla hetkessä ohi. Kuinka paljon silloin kaipaisin tätä tuiki tavallista maanantai-iltapäivää, jona pyykit odottavat pesijää, koira ulkoiluttajaa ja jumpatakin pitäisi. Tämä maanantai on taivas ja paratiisi.

Siksi pitää nauraa ja iloita. On perusteltu syy olla kiitollinen, ottaa näistä kohtalon ihmeellisesti juuri minulle suomista keväisistä päivistä irti kaikki, minkä tänään saa.

Tyttö noudatti kiltin tädin neuvoa. Tyttö sai koiranpennun ja uusia ystäviä, ja elämä taittui hyvään suuntaan. Suru ei unohtunut, mutta se ei saanut tyttöä kokonaan itselleen.

X