Kolumnit

Anna Perhon kolumni: Patologinen seiskan tyttö

Onko kansallislauluni siis sehän on ihan ok? Olenko yksi niistä, joka hymisee olenitselleniarmollinen-mantraa ja survoo juustokuorrutettua suklaata suuhunsa juuri silloin, kun piti aloittaa järkevä kasvisten syöminen? ihmettelee Anna Perho.

Teksti:
Anna Perho

Onko kansallislauluni siis sehän on ihan ok? Olenko yksi niistä, joka hymisee olenitselleniarmollinen-mantraa ja survoo juustokuorrutettua suklaata suuhunsa juuri silloin, kun piti aloittaa järkevä kasvisten syöminen? ihmettelee Anna Perho.

Olen vahvan seiskan tyttö. Korjaus: olen patologinen seiskan tyttö. (Vai voisiko sanoa seiskan boomer?) En tee mitään sellaisella pieteetillä, jolla syntyy mestariteoksia. Ajattelen, että sinne päin on ihan riittävästi: maailma ei kaipaa täydellisyyttä, vaan toimintaa.

Kun yritin keksiä edes yhden asian, jonka pyrkisin aina tekemään viimeisen päälle, mieleni pysyi täysin autiona. Lohen graavaaminen? Pieni ylisuola ei haittaa. Huulien punaaminen? Kylppärin valoista puolet on aina palanut. Vanhemmuus? Lol.

Testasin tätä havaintoa varmuuden vuoksi äidilläni. Hän naurahti vastaukseksi tavalla, jolla viestitetään, että olet aivan oikeassa, mutta onneksi sanoit sen ensin itse.

Onko kansallislauluni siis sehän on ihan ok? Olenko yksi niistä, joka hymisee olenitselleniarmollinen-mantraa ja survoo juustokuorrutettua suklaata suuhunsa juuri silloin, kun piti aloittaa järkevä kasvisten syöminen?

Ei. Ei, ei, ei. Ihan ok:n kanssa pitää olla valppaana. Ja on yhteyksiä, jolloin sitä tulee kavahtaman.

Jotkut yhteydet ovat itsestään selviä. Kirurgin pöydällä, laskuvarjohyppytunnilla tai lasten yöhoitajaa värvätessä ei tee mieli kuulla, että henkilö on taidoiltaan sellainen semi ookoo -tason suorittaja. Sisäelimilleen, henkiinjäämiselleen ja lapsilleen haluaa parasta.

Terästän kuuloani aina, kun joku sanoo, että elämässä kaikki on sillai periaatteessa ihan ookoo.

Selkokielellähän se tarkoittaa, että asiat eivät ole kuten toivoisin niiden olevan. Kaikki on hyvin, mutta muuten vain naamani näyttää siltä, että selkääni on juuri kiinnitetty 14 verhonipistintä.

Tietenkin maailma on väärällään pettymyksiä ja takaiskuja, joille emme mahda mitään. Mutta ”ihan ok” on tarina, joka estää meitä vaikuttamasta asioihin, joihin voisimme vaikuttaa.

Tarina vaientaa äänen, joka kertoo, että olet juuttunut pysäkille, jossa et enää haluaisi olla. Se ääni kertoo epämiellyttävää totuutta.

Ja koska sen kuuleminen ei napostele, alamme usein selittää jymähtämistämme tolkienmaisella virtuositeetilla. Löydämme pohjattomasti selityksiä sille, miksi on vain järkevää roikkua työpaikassa, jota vihaa, tai miksi on täysin perusteltua tilata netistä vielä vähän kiinalaista krääsää, vaikka luottotiedot ovat lähdössä vartin päästä.

Järki on hyvä käsikassara, kun emme halua kohdata ikäviä tunteita. Siksi saatamme lopulta kehittää totuuden välttelystä hyveen: ”Minä olen uskollinen sitoutuja” (vaikka avioliittoni kuoli 15 vuotta sitten, enkä ole harrastanut seksiä 2000-luvulla). Tai ”Minä olen vapaa sielu” (eli siitä johtuu, että raha-asiani ovat kroonisesti sekaisin samalla tavoin kuin ihmissuhteeni). Tai ”Olen ansainnut tämän” (…viinipullon kolme kertaa viikossa, ja shotit päälle).

Ja näin kaihertava kaipaus tyydyttävämpään on kutistettu ja työnnetty jonnekin, minne aurinko ja kiusalliset kysymykset eivät enää ulotu. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö elämätön elämä vaivaisi. Se alkaa tihkua ihosta ulos lukemattomin tavoin: tympeinä sanoina, outoina vaivoina, alati riivaavana väsymyksenä ristiriitaan toden ja toivotun välillä.

Ihan ookoosta pääsee eroon vaihtamalla tutut vaikeudet tuntemattomiin. Kurottamalla kohti sitä, minkä kohtaaminen pelottaa eniten. Sitä, mikä herättää vaikeimmat kysymykset: Onko minusta tähän? Mitä muutkin sanovat? Olenko liian vanha, liian osaamaton, liian sitä, liian tätä? Mitä jos petyn, mitä jos epäonnistun. Tai mitä jos onnistun ja kaikki minkä tunsin, onkin sen jälkeen toisin?

Helpot asiat elämässä ovat: ylensyönti buffet-pöydässä, silmien pyöräytys puolisolle, koirakuvan tykkääminen netissä.

Muuten elämä on yhtä turhautumista, pettymistä ja hammastenkiristystä. Mutta sillä, joka uskaltaa pyrkiä olemaan se, joka haluaisi olla, on ihan ookoon jauhajaan verrattuna yksi oleellinen ero: hän on valinnut vaikeutensa itse. Sellainen lasti on mielekkäämpi kantaa, koska ponnistelu kytkeytyy johonkin sellaiseen, jota itse haluaa – ei sellaiseen, mitä itselle tapahtuu. Sellaisella tyypillä kaikki voi olla sillai periaatteessa päin helvettiä ja samaan aikaan tosi ookoo.

Anna Annalle palautetta: anna.perho@gmail.com

Anna Perho on kirjoittaja ja valmentaja, joka on aina joko innostunut tai vihainen.

Anna Perho

Anna Perho on on kirjoittaja ja valmentaja, joka on aina joko innostunut tai vihainen.

X