Anna Perhon kolumni: Muiden ihmisten matkiminen kannattaa – se on oikotie menestykseen

Toisten ihmisten menestys ei ole sinulta pois, vaan se on todistusaineistoa: näinkin voi toimia. Kun haluaa jotain omaan elämäänsä, kannattaa ihan tyynesti matkia niitä, jotka ovat sen jo saaneet, Anna Perho kirjoittaa.

Luin lehtijutun naisesta, joka oli alkanut herätä viideltä Robin Sharman The 5 AM Club -kirjan innoittamana. Kirjan idea on, että kello laitetaan tuntia normaalia aikaisemmin soimaan, ja sitten tehdään itselle mielekkäitä, järkeviä juttuja kuten jumpataan, luetaan tai aloitetaan aamu ylipäätään tavalla, joka vahvistaa tunteista tärkeintä, hallinnan tunnetta.

Ja näin haastateltavallekin oli käynyt: vaikean alkuvaiheen jälkeen ote omasta elämästä ryhdistyi, turha somenkäyttö väheni ja parisuhdekin parani, kun aikainen herätys pakottaa ajoissa sänkyyn.

What´s not to like?

Ilmeisesti paljonkin. Nainen kertoi saaneensa ystäviltään pöyristyneitä kommentteja. Osa suuttui, osa vinkui nukkumaan edes vähän pidempään. Ystävän kokeilu tehdä elämästään laadukkaampaa ei siis maistunut. Miksi?

Koska muiden tsemppaus tekee oman saamattomuuden näkyväksi.

Jos on itse väsyneenä hoiperteleva haalea kopio itsestä, niin onhan se ärsyä, että kaveri ei suostu samaan. Sitten tätä ikävää tunnetta yritetään torjua heikoimmin toimivalla tavalla, yrityksellä hallita muiden tekemisiä. Ja ei, tietenkään kaikkien ei tarvitse alkaa herätä viideltä (mikä muuten edellyttää nukkumaanmenoa yhdeksän maissa, mikä keskustelussa usein unohtuu). Saat nukkua päivittäin vaikka kolmeen, jos oikein kovasti haluat. Siitä vain irtisanoutumaan töistä ja nukkumaan niin että runkopatja tutisee.

Jos on itse väsyneenä hoiperteleva haalea kopio itsestä, niin onhan se ärsyä, että kaveri ei suostu samaan.

Pointti on siinä, että toisten tekeminen ei ole sinulta pois – mutta se voi olla sinulle lisää. Jonkun onnistuminen siistissä tai vaikeassa asiassa on todistusaineistoa: näinkin voi toimia. Muut ihmiset ovat sinun haamumailereitasi.

Haamumaili viittaa aikanaan eläneeseen uskomukseen, että ihminen ei kykene juoksemaan mailia alle neljän minuutin – kunnes sitten pystyi. Vuonna 1954 britti Roger Bannister juoksi Oxfordissa maaliin ajassa 3.59,4. Sen jälkeen kesti vain puolitoista kuukautta, kun seuraava juoksija pystyi samaan. Ja sitä seuraava, ja sitä seuraava.

Whartonin yliopiston professorit analysoivat Bannisterin perintöä ja tulivat yksimielisesti siihen tulokseen, että suurin este häntä edeltäneessä ajassa oli nimenomaan usko siihen, että neljää minuuttia ei voi alittaa. Kyse oli toki isosta fyysisestä haasteesta, mutta vielä isompi jarru oli psykologista laatua. Kun neljän minuutin rajasta oli tarpeeksi kauan jankattu, moni uskoi, että se on vuori, jolle ei voi kiivetä.

Mutta kun yksi teki edeltä, muutkin saivat kokeilla, ja nyt rajan alittaneita juoksijoita on jo yli tuhat.

Sama pätee aivan arkisiinkin asioihin. Jonkun on oltava eka, ja sitten muutkin saavat itseltään luvan tavoitella mahdotonta.

Olen todistanut tämän moneen otteeseen omassa elämässäni. Tiedän esimerkiksi varmuudella henkilön, joka on onnistunut kokkaamaan Jamie Oliverin 30 minuutin aterian 30 minuutissa.

Esikuvien seuraaminen on tätä: kun haluaa jotain omaan elämäänsä, kannattaa kopsata niitä, jotka ovat sen jo saaneet. Kuten aikamme ajattelija Cheek sanoo, ota mallia. (Ja niinhän ihmiset ottivatkin. Nyt Stadionin ovet käyvät kuin hollituvassa, vaikka aikaisemmin ajateltiin, että yksikään suomalaisartisti ei paikkaa täytä.)

Joskus, sairasta kyllä, olen ottanut tuiki tuntemattomiin ihmisiin yhteyttä ja kysynyt, pääsisinkö fanitapaamiseen.

Olen itse pitkän linjan stalkkeri. Bongailen ihmisiä, jotka ovat onnistuneet siinä mistä itse vasta haaveilen. Kun hyviä löytyy, alan kovan luokan nuuskimisen ja tutkin, mitä häneltä voi pölliä. Joskus, sairasta kyllä, olen ottanut tuiki tuntemattomiin ihmisiin yhteyttä ja kysynyt, pääsisinkö fanitapaamiseen. Se on kiusallista hetken, mutta sitten vain palkitsevaa. Harva kieltäytyy, kun voi puhua itsestään.

Imettyäni esikuvasta kaiken tiedon aloitan vain tyynen matkimisen. Luen samoja kirjoja, opettelen samanlaisia tapoja, solmin huivin samalla tavalla. Turha yrittää keksiä pyörää, kun joku on sen jo tehnyt.

Matkiminen on ihailun imartelevin muoto, ja tässä ollaan sen ytimessä. Esikuvan seuraaminen palkitsee parhaimmillaan elämän innoittavimmalla huumeella, inspiraatiolla. Jos tuo, niin minäkin. Se on hyödyllisyydessään aivan jotain muuta kuin kateuden maustama lämpimikseen närkästely.

Joten: kun ystäväsi alkaa herätä viideltä, kysy, miten hän sen tekee.