Anna Perhon kolumni: Uupuminen on surullinen megatrendi – yksi asia yhdistää työelämässä jaksavia ystäviäni
Työuupumuksesta puhutaan paljon, mutta miksei koskaan tarkastella sitä, mitä tekevät ne ihmiset, jotka eivät väsy? Anna Perho pohtii vähintään melko pirteiden ihmisten salaisuutta.
Työuupumuksesta puhutaan paljon, mutta miksei koskaan tarkastella sitä, mitä tekevät ne ihmiset, jotka eivät väsy? Anna Perho pohtii vähintään melko pirteiden ihmisten salaisuutta.
En tunne yhtään (siis yhtään) kolmekymppistä naista, joka ei olisi ollut joko burnoutissa tai lähellä sitä,” kirjoittaa Eeva Kolu omaelämäkerrallisessa tietokirjassaan Korkeintaan vähän väsynyt.
Kolun mainio kirja on yksi loputtomalta tuntuvien uupumuskuvausten ja artikkeleiden virtaa. Niiden peruselementit ovat usein perin samankaltaisia. Rima on korkealla, omanarvontunto on kytkeytynyt suorittamiseen, perfektionismi riivaa ja kännykät paukkuvat.
Uupuminen on surullinen megatrendi, jonka sietääkin olla tapetilla. Mutta silti vähän ärsyttää. Voitaisiinko edes kerran vaihtaa näkökulmaa ja pohtia sitä, mitä tekevät ne, jotka eivät väsy? Mikä on vähintään melko pirteiden salaisuus, ja voisiko siitä oppia jotain?
Kysytäänpä tutkija-konsultti Tom Rathilta. Rath sairastui 16-vuotiaana harvinaiseen syövän alalajiin, jonka seurauksena hänen kehossaan on jatkuvasti menossa taistelu etäispesäkkeitä vastaan.
Rath aloitti sairastuttuaan eräänlaisen ihmiskokeen ja tutkii edelleen, 30 vuotta myöhemmin, keinoja, joilla hän voisi hidastaa syövän leviämistä kehossaan. Kokeilut ovat tuottaneet tulosta, sillä Rath elää edelleen täysipainoista ja korkeasykkeistä elämää synkistä ennusteista huolimatta. Hän on täydessä latauksessa, kuten yksi hänen kirjoistaankin on nimetty.
Rath päätyy kiusallisen yksinkertaisiin elementteihin pohtiessaan, mikä saa ihmisen jaksamaan iloisesti.
Kuten suuret ajattelijat aina, myös Rath päätyy kiusallisen yksinkertaisiin elementteihin pohtiessaan, mikä saa ihmisen jaksamaan iloisesti: tee merkityksellisiä juttuja (merkityksellinen = hyödyttää muita ihmisiä) ja vaali hyviä ihmissuhteita. Kolmas, konkreettisempi hyvän vireen elementti on ”sellaisten valintojen tekeminen, jotka edistävät henkistä ja kehollista hyvinvointiasi.”
No daa, tekee mieli sanoa. Enpä olisikaan tullut itse ajatelleeksi, Sherlock.
Mutta onko tullut tehdyksi?
Rath jankuttaa samoja asioita kuin kuka tahansa peruskoulun terveydenhoitaja: pitää nukkua ja syödä jotakuinkin fiksusti. Erityisen tärkeää tämä on silloin, kun on stressaava vaihe päällä.
Uupumukseen itsensä ajava kuitenkin laiminlyö voimistuvat viestit, joita keho lähettää huolestuessaan tunnelmasta. Sitten alkaa tarinointi: minä en tarvitse niin paljoa unta. Minä voin hyvin, kun on täysi meno päällä.
Kukaan ei tietenkään uuvu tahallaan. Henkilöhistoria, maailmankuva, arjen vaateet, ihmissuhteet ja kaikki se, joka on osin piilossa itseltämmekin, vaikuttaa siihen kuinka paljon kukin meistä sietää.
Silti väsyneimmälläkin on hetkiä, jolloin hän on aavistuksen paremmassa vireessä, aivan kuten juopolla on hetkiä, jolloin hän ei juo. Mitä silloin tapahtuu? Mitä sellaista elämässä kuitenkin vielä on, joka antaa hetkeksi yhden tolpan virtaa? Mikä on hyvin, kaikesta huolimatta?
Näiden, ehkä hyvinkin lyhyiden hetkien tutkiminen on parantavaa kullanhuuhdontaa. Liejun keskeltä löytyy vihjeitä siitä, että minulla on mahdollisuudet löytää miellyttävämpi tapa elää ja kohdella itseäni.
Uupujaa ja jaksajaa erottaa myös nöyryys.
Uupujaa ja jaksajaa erottaa myös nöyryys: jaksava, hyvässä latingissa elävä ihminen tajuaa itseään isompien tarpeiden merkityksen. Ego ja sen valinnat on aina lopulta alistettava levon palvelemiseen, koska lopulta se mahdollistaa kaiken.
Tuttavapiirini ihmisdynamoita yhdistää myös se, että he eivät ota itseään valtavan tosissaan. Elämää suoritetaan asiallisesti, mutta oma vajavaisuus hyväksyen. Sellaista jälkeä tekee rakkaus. Kun ihminen saa varauksetonta hyväksyntää sellaisena kuin on, hän osaa suhtautua tyynesti siihen tosiasiaan, että vajukkeja tässä kaikki ollaan, joten eteenpäin vain.
Tällainen asenne tuo mieleeni myös fransiskaanimunkki Richard Rohrin tylyt ajatukset, jotka tiivistyvät suurin piirtein siihen, että elämä on kovaa, ja sitten me kuollaan kaikki. Ja: elämässä ei ole kyse sinusta, eikä mitään kontrollia lopulta ole.
Kovia lauseita, mutta myös merkillisen rauhoittavia. Kun mitään hallintaa ei pohjimmiltaan ole, eikä universumi pyöri oman suorittamisen ympärillä, on vapaa olemaan myös ihan reilusti väsynyt ja ymmärtämään, että ei silläkään oikein mitään väliä ole, sadan vuoden päästä.
Anna Perho on on kirjoittaja ja valmentaja, joka on aina joko innostunut tai vihainen.
Kommentit
Kyllä tästä kirjoituksesta valitettavan kauaksi paistaa, että uupumusta ei olla koettu ja olen todella pettynyt tällaiseen näkökulmaan, jossa ei-uupuneet voivat rehvastella luontaiselta kyvyllään ja asenteellaan sekä saamallaan rakkaudellaan kuinka jaksavat elämässä eteenpäin sekä ihmetellä, miten heikkoja me uupuneet tai sen kokeneet olemme, kun emme siihen pysty. Kun se niin yksinkertaistakin on, vaikka taustat uupumukseen ovat kovin moninaiset.
Itsellä on täysin samanlainen tilanne kuin Kolulla, uupumusta on itsellä sekä suurimmalla osalla läheisistä. Oman uupumuksen taustalla on paitsi traumoja ja pinttyneitä oppimismalleja lapsuudesta, myös liiallinen määrä empatiaa ja tunnollisuutta sekä halua ottaa myös itsensä lisäksi koko muu maailma huomioon. Suorittamisesta on yllättävän vaikea päästä irti, kun sitä on koko elämänsä tehnyt hakien hyväksyntää ja rakkautta. Sitä kautta päätyy helposti suorittamaan tervehtymistäänkin. Yllättäen se ylimääräinen kävelylenkki tai salaattilautanen ei tässä kombossa kaiken pelastava ratkaisu.
Myös korona-aika on tuonut oman mausteensa soppaan ja lisännyt syitä väsymykselle – ei vain omalleni. Kuten joku kommentteihin kirjoittikin, niin nyt ei kaivata yhtään syyllistäviä sanoja, ei edes niitä rivien välistä löydettäviä, joita varmasti jokainen uupumuksen kokenut tästä(kin) artikkelista löysi. Muut kommentit tukevat varmasti väitettäni. Riittää, että edelleen on vaikea saada ymmärrystä edes omalta lääkäriltään, joka ehdottaa lääkkeeksi kävelylenkkiä tai ottamaan yhteyttä uudestaan vasta sitten kun seinä on tullut vastaan. Kuuntelen mielelläni kokemusasiantuntijoita jatkossa, joilta löytyy empatia sekä halu auttaa myös aurinkoisella elämänasenteella omaavia ymmärtämään, mistä kaikessa uupumuksesta voi olla kyse.
Kommentit
Toisaalta uupunut tuskin muuta miettii kuin, että mitä tehdä toisin ja vielä kerran mitä ihmettä tehdä toisin , jotta pääsisi siitä uupumuksen, väsymyksen ja epätoivoisuuden suosta. Ja kun yks kaks on vaikka vaan uneton Kymmenen vuotta, nukkumatta viittä tuntua edes lääkkeiden avulla, niin eipä silloin tosiaan nipistetä unesta tai kuvitella, että ilman unta jaksaa. Mitään muuta tässä vuosia ole tehnytkään, kun yrittänyt nukkua ja vielä kerran nukkua, jotta edes joskus näkisi tämän väsymyksen sumun keskeltä ulos.
Mutta kun ei nuku.
Ja todellakin syö terveellisesti ja säännöllisesti ja yrittää elää niin ohjeiden mukaan, jotta ei olisi uupunut, ihan kuin tässä haluaisi olla uupunut ja miks eläisi siksi päin mäntyä suorittaen ja menien. Ehei, uupunut ei kykene suorittamaan (paitsi terveitä elintapoja, jotka on se vihoviimeinen oljenkorsi, josta ei uskalla päästää irti).
Kaikki valitettavasti eivät ole saaneet lapsesta asti varauksetonta hyväksyntää ja rakkautta, mistä syystä he ajautuvat suorittamaan. Näin ollen ei todellakaan kannata osoittaa sormella vain uupujaa ja hänen toimiaan.
Mulla toimii hyvin tuo, että ajattelee sadan vuoden päähän. Viimeistään siinä tajuaa oman toiminnan pienuuden ja häviävyyden. Se helpottaa.
No daa..omasta muelestäni olen nöyrä, ja törmännyt elämässäni asioihin, jotka ovat näyttäneet minulle kyllä sen, että elämä on lopulta kiinni aika pienistä asioista.
Mutta silti. Kolmatta kertaa tuulimyllyssä, en pyörremyrskyn silmässä, vaan just siellä pahimmassa kierteessä.
Miusta ei vaan voi sanoa, että se mikä käy yhdelle, että se kävis kaikille, tässäkään asiassa. Jotkut mennä porskuttaa elon tiellä, edes käsittämättä, mitä nöyryys on. Polkemalla ympäriltään toiset ihmiset, näkemättä toisten olotiloja. Ymmärtämättä miten muut kärsii. Ja toiset on vaan herkempiä, ottavat tietyllä tavalla ”itseensä”, kantaakseen toistenkin ”synnit”, vaikkei se elämä yhtään paremmaksi sillä muutu. Mutta edes yrittävät ymmärtää ja käsittää toistenkin puolesta. Osa syy uupumukseen, tämäkin. Ei kai kuitenkaan ole yhdellekään uupuneelle yhtä ainoaa syytä, niin kuin ei ole yhtä ainoaa syytä ja selitystä miksi jotkut vaan mennä porskuttaa.
Tommy Hellsten:Saat sen mistä luovut./siinäpä hyvä kirja aiheesta.
Omakohtainen kokemus on se, että jos jaksamista mitattaisiin vaikka asteikolla 1-10 niin mun jaksaminen oli reilu 2v sitten 2 ja nyt se on 8-9. Luin 2v sitten artikkelin raudanpuutteesta ilman anemiaa ja oma pää rupesi hälyttämään. Vuosia oli hemppa melkein 150 mutta silti kun luin oirelistoja, kaikki rupesi käymään järkeen. Mutta terveyskeskus ei usko raudanpuutteeseen, jos on hyvä hemoglobiini joten rupesin syömään ihan itse sitä selvittämättä sen kummemmin mistä se johtu. Muutos mikä mussa tapahtu, oli iso. Olin syönyt alle kk niin mun terapeuttikin kysy, että mitä ihmettä sulle on tapahtunut, kun olet ihan eri ihminen. Aiemmin sinne meni väsynyt melkein itkua vääntävä ihminen, joka oli ihan rikki kaikesta stressistä ja yhtäkkiä sinne tuli ihminen, joka vaan kerto kuulumisistaan kuin kaverille. Kaikki ystävätkin näki mussa sen muutoksen. Ei varmasti kaikilla ole kyse raudanpuutteesta, mutta uskaltaisin väittää, että tänä päivänä aika moni kärsii siitä, varsinkin naisista.
Kärsin myös teini-iästä asti hilseilevästä ja punottavasta päänahasta, johon koetettiin kaikki mitä voi vaan kokeilla. Ensimmäistä kertaa mun elämässä kampaaja sanoi, että sun päänahkahan on ihan kunnossa, noin 3kk raudan alotuksesta. Mä olen kolmen lapsen yh, mulla on 2 koiraa ja olen opiskellut nyt vuodessa 1,5vuoden amk-opinnot. Ei puhettakaan, että tää olis onnistunut 2v sitten.
Kaikki ei ole aina itsestä kiinni. Ei voi vaalia hyviä ihmissuhteita, jos ei ole hyviä ihmissuhteita. Ei voi levätä tarpeeksi jos on vaikka pieniä lapsia jotka heräilevät tai joutuu tekemään vuorotyötä tai elämään oman rytmin vastaisesti: aamu uninen joutuu heräämään viideltä tai ilta unisen unta häiritsee perhe tai naapurit. Olosuhteita joissa joutuu elämään ei voi aina itse muokata juuri sellaisiksi kuin haluaa ja itselle olisi hyvä, joten olkaa vaan edelleenkin te onnekkaat vaan puhumatta onnestanne. Lisäätte vain muiden tuskaa ja pahan olon tunnetta.
Näinhän tämä asia voi näyttäytyä tällaisten mututuntumalta kirjoitettujen (ehkä kivasta kahvilasta latten äärellä?) kolumnien tekijälle joka on ilmeisen vieraantunut todellisesta työelämästä. Menepä vaikka päiväksi katsomaan millaista työtä tekee esim sairaanhoitaja tai opettaja?
Uupumusepidemiassa on nähdäkseni kyse enemmänkin nykypäivän työ- ja muun elämän järjettömistä vaatimuksista kuin yksilön ominaisuuksista.
Uupujilta ei puutu mitään ”oikeaa elämänasennetta”, joka jaksajilta löytyy. Uupunut reagoi tähän kilpailuyhteiskuntaan ja sen ikuisiin tehostamisvaatimuksiin niillä eväillä, jotka hänelle on suotu. Tässä maailmanajassa sympaattinen hermosto on tyypillisesti ylikuormittunut, eikä sen purkamiseen auta pelkkä perspektiivin muuttamiseen tähtäävä asennemuutos.
Moni työ on jo itsessään niin rakentunut, että se altistaa ihmisiä uupumukselle. Esimerkiksi opettajan työssä on hyvin vaikea välttyä multitaskaamiselta, kun luokan kanssa joutuu lähes aina olemaan yksin, ja velvollisuuksia piisaa. Multitaskaus on kuitenkin aivojen näkökulmasta haitallista.
En ole samaa mieltä.
Olen itse aiemmin yritystä pyörittäessäni ollut burnoutin partaalla ja jopa flirttaillut itsemurhalla. Lopetin ne hommat.
Nykyisessä tehtävässäni suuren yrityksen päällikkötehtävissä olen taas äärimmäisen stressaavassa tehtävässä ja edeltäjäni oli lopettaessaan aivan loppu. Olen nyt tehny tätä hommaa jonkun aikaa ja stressin lähteitä tosiaan on enemmän kuin yrittäjäaikoinani, mutta voin erittäin hyvin.
Mikä siis on muuttunut? Asenteeni ja itsestäni huolen pitäminen.
Asenteesta; Asiat on helppo laittaa perspektiiviin kun kysyy itseltään ”Onko tällä merkitystä kun makaan kymmenien vuosien päästä kuolinvuoteellani?”. Yleensä ei ole, joskus toki on. Lisäksi kysymys ”Olenko valittava kakara?” auttaa tietyissä tilanteissa ymmärtämään oman typerän asenteensa, etenkin parisuhdeasioissa.
Itsestään huolta pitämisestä; olen lopettanut alkoholin käytön, tupakan polton, harrastan päivittäin liikuntaa ja suhtaudun hyvin militantisti siihen, että nukun vähintään kahdeksan tuntia yössä. Lisäksi pyrin pitämään yllä hyviä ihmissuhteita ja välttelen huonoja kuin ruttoa.
Voin kertoa, että lähestymistapani toimii. Tämä nyt on vain yksittäinen anekdootti, mutta kannattaa kokeilla, koska tästä ei ole mitään haittaa.
Kommentti, että Rath selätti syövän omalla asenteellaan on aikamoinen. ”aloitti sairastuttuaan eräänlaisen ihmiskokeen ja tutkii edelleen, 30 vuotta myöhemmin, keinoja, joilla hän voisi hidastaa syövän leviämistä kehossaan. Kokeilut ovat tuottaneet tulosta, sillä Rath elää edelleen täysipainoista ja korkeasykkeistä elämää synkistä ennusteista huolimatta”
Tässä annetaan ymmärtää, että syövän saa hallintaan
positiivisellaa asenteella. Siitä seuraa loogisesti, että mielestäsi syöpään kuolleilla oli vaan vääränlainen asenne.
Et varmaan tarkoita sitä?
Hyvä Anna Perho. Miksi päätit käyttää kolumnissasi termiä ”vajukki”? Kyse on sanonnasta, joka on äärimmäisen loukkaava ja älyllisistä haasteista kärsiviä ihmisiä halventava. Jos tavoittelit viittauksellasi nokkeluutta, epäonnistuit. Kaltaisesi kielen moniosaaja olisi luultavasti löytänyt kyseiseen kohtaan fiksumman, vähemmän stereotyyppisen ja vähemmän ruman ilmaisun. Tarkkuutta, kiitos.
Kiitos kolumnistasi!
Kas kummaa olen tehnyt kaikki nuo asiat mikä erottaa jaksajan tästä väsyneestä. En ole ottanut asioita vakavasti, päinvastoin olin maailman positiivisin ja nauravaisin vahva ihminen. Vaalin hyviä ihmissuhteitani, harrastin liikuntaa ja huolehdin riittävästä levosta ja söin terveellisesti. Mutta kas kummaa sairastuin silti vakavaan uupumukseen. Jotenkin uskomatonta, että joku joka ei itse tätä ihan sairausluokituksessa vaikeaksikin masennukseksi nimettyä tilaa ole kokenut, voi silti kolumnissaan lytätä uupuneiden ihmisarvoa vielä entisestään. Kolumnisi huutaa juuri tätä mantraa ”ota itseäsi niskasta kiinni”. Vaikea masennus on aivojen epätasapainon tila, jota pystytään korjaamaan vain lääkityksellä yhdistettynä muihin tukitoimiin. Uupumus ei missään nimessä ole asennekysymys. Hävettää, että vielä nykypäivänä fiksun kuvan itsestään antava nainen voi suoltaa kynästään tämmöisen ripulin paperille. Enkä siis puhu nyt itsestäni, arvoisa Anna Perho.
Ei v**** mitä pa****! Siinä vaiheessa kun tekee yksillä aivoilla ja kahdella kädellä useamman ihmisen työt pitemmän aikaa, multitaskaa, koittaa näyttää että handlaa kaiken koska on ammattilainen. Sen jälkeen itkee kotona hysteerisesti monta viikkoa putkeen riittämättömyyttään ja kärsii kaikista näistä jälkioireita kuukausia, vuosia, Sitä ajattelee että tällaista oloa ei toivoisi pahimmalle vihamiehellekään. Ehkä Perholle kuitenkin soisin jotain hippusta tästä että ymmärtäis pitää sammakot suussaan. En ole millään mittarilla herkkä ihminen, mutta tän koin todella syyllistävänä.
Siitähän tässä juuri oli kyse. Kukaan ei ole korvaamaton, ja todennäköisesti sinun (tai meidän kenenkään) hyvinvointisi ei kiinnosta ketään muuta, eli siitä on huolehdittava itse. Työelämä vie kyllä aivan kaiken jos vaan antaa viedä. Mitä enemmän annat, sitä enemmän se ottaa.
Hieno kolumni, olen täysin samaa mieltä Annan kanssa! Kaikki ei pyöri oman navan ympärillä, ja on hyvä tiedostaa, että koko maailman asiat eivät aina liity juuri sinuun mitenkään.
Uupumiskirjoissa on yleensä se näkökulma, että voimat ovat löytyneet. Tuskin kovin moni on kirjoittanut vakavan masennuksen aallonpohjassa. Kyllä omakohtainen kokemus yleensä tuo syvempää ymmärrystä asiasta. Anna Perhon ajatukset uupumisesta/jaksamisesta kuulostavat anteeksi vain, hieman kalseilta ja ylimielisiltä. Sormi pystyssä ollaan parempia ihmisiä ja ohjeistetaan kurjia uupuvia. Alkoholistiakaan ei auta, jos absolutisti käy kertomassa, miksi hän ei ole koskaan juonut alkoholia. Vertaistuki ja toipumiskertomukset toimivat paremmin.
Kyllä tästä kirjoituksesta valitettavan kauaksi paistaa, että uupumusta ei olla koettu ja olen todella pettynyt tällaiseen näkökulmaan, jossa ei-uupuneet voivat rehvastella luontaiselta kyvyllään ja asenteellaan sekä saamallaan rakkaudellaan kuinka jaksavat elämässä eteenpäin sekä ihmetellä, miten heikkoja me uupuneet tai sen kokeneet olemme, kun emme siihen pysty. Kun se niin yksinkertaistakin on, vaikka taustat uupumukseen ovat kovin moninaiset.
Itsellä on täysin samanlainen tilanne kuin Kolulla, uupumusta on itsellä sekä suurimmalla osalla läheisistä. Oman uupumuksen taustalla on paitsi traumoja ja pinttyneitä oppimismalleja lapsuudesta, myös liiallinen määrä empatiaa ja tunnollisuutta sekä halua ottaa myös itsensä lisäksi koko muu maailma huomioon. Suorittamisesta on yllättävän vaikea päästä irti, kun sitä on koko elämänsä tehnyt hakien hyväksyntää ja rakkautta. Sitä kautta päätyy helposti suorittamaan tervehtymistäänkin. Yllättäen se ylimääräinen kävelylenkki tai salaattilautanen ei tässä kombossa kaiken pelastava ratkaisu.
Myös korona-aika on tuonut oman mausteensa soppaan ja lisännyt syitä väsymykselle – ei vain omalleni. Kuten joku kommentteihin kirjoittikin, niin nyt ei kaivata yhtään syyllistäviä sanoja, ei edes niitä rivien välistä löydettäviä, joita varmasti jokainen uupumuksen kokenut tästä(kin) artikkelista löysi. Muut kommentit tukevat varmasti väitettäni. Riittää, että edelleen on vaikea saada ymmärrystä edes omalta lääkäriltään, joka ehdottaa lääkkeeksi kävelylenkkiä tai ottamaan yhteyttä uudestaan vasta sitten kun seinä on tullut vastaan. Kuuntelen mielelläni kokemusasiantuntijoita jatkossa, joilta löytyy empatia sekä halu auttaa myös aurinkoisella elämänasenteella omaavia ymmärtämään, mistä kaikessa uupumuksesta voi olla kyse.
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous