Kolumnit

Laura Honkasalon kolumni: Ei enää ikinä uusperhettä, kiitos!

Teksti:
Laura Honkasalo

Olin viisivuotias, kun tapasin äitipuoleni ensimmäistä kertaa. Hänellä oli musta tukka ja kirjava unkarilaispaita. Hän oli mielestäni kaunis, mutta en ymmärtänyt, mikä äitipuoli oli ja miksi isäni oli muuttanut hänen kotiinsa. 1970-luvulla asioista ei sen kummemmin puhuttu, elettiin vain. Psykologilla kävivät vain sellaiset lapset, jotka olivat pahasti sekaisin. Minä tiesin, että sekaisin ei saanut olla, piti olla kiltti. Isä ja äiti olivat aloittaneet uuden elämän ja sillä siisti.

Nykyään asioista saa puhua suoremmin. Vastikään Nilüfer Asikainen kertoi haastattelussa halunneensa eroa, koska uusperhe-elämä oli liian haastavaa. Eräässä toisessa haastattelussa parikymppinen Emilia Poikkeus kertoi, ettei sopeutunut äitipuoleksi. Tässä suhteessa maailma on kieltämättä mennyt eteenpäin. Vielä joitakin vuosikymmeniä sitten oli itsestään selvää, että jos parikymppinen neiti onnistui nappaamaan leskipastorin tai liikkeenharjoittajan, hän kykeni myös toimimaan loppuelämänsä viiden lapsen äitipuolena. Sound of Musicissakin homma sujui alkuvaikeuksien jälkeen kuin rasvattu.

Koko aikuisikäni olen ihmetellyt, miksi kukaan haluaa perustaa uusperheen, ainakaan lasten ollessa pieniä. Lapsena tiesin, että vanhempani rakastavat minua, mutta arjen tasolla tunsin itseni jatkuvasti ulkopuoliseksi, aivan kuin en olisi kuulunut oikein mihinkään perheeseen – onneksi olin koska tahansa tervetullut isovanhempien kotiin.

Jo pienenä ymmärsin, että perhejärjestelyt johtuivat rakkaudesta: isä ja äiti lakkasivat rakastamasta toisiaan ja löysivät uudet puolisot, joiden kanssa rakkaus roihusi. Päättelin, että puolisonsa he olivat itse valinneet, mutta minä olin vain tupsahtanut heidän elämäänsä, eikä minusta päässyt eroonkaan. Ja jos rakkaus puolisoa kohtaan saattoi lopahtaa noin vain, kai rakkaus omaan lapseenkin voisi loppua? Ainakin jos lapsi olisi hankala.

En vieläkään pidä siitä, että vanhemmat kehuvat, miten hyvin heidän lapsensa ovat sopeutuneet eroon ja miten hurjan kilttejä he ovat. Tekisi mieli sanoa sellaisille vanhemmille, että olisi parempi, jos lapsi reagoisi, hangoittelisi ja rääkyisi. Jäisi vähemmän puitavaa terapiaan aikuisena.

Tietysti lapsuuden uusperheissä oli ihaniakin asioita, varsinkin rakkaat pikkusiskot isän perheessä. Ja tietenkin ydinperheessäkin voi olla vaikeuksia, kaikissa perheissä on omat ongelmansa viimeistään lasten tullessa murrosikään. Silti en tunne mitään halua altistaa omia lapsiani uusperheelle. Olen tottunut pärjäämään yksin, tukea vanhemmuuteen saan sukulaisilta. Kykenen elättämään omat lapseni. Yksi parhaita puolia elämässämme on se, että koska perheessä ei ole toista aikuista, lasten kaverit voivat tulla meille koska vain. Välillä meteli on melkoinen, mutta silloin lähden käymään kaupassa.

Oman eroni jälkeen lupasin lapsilleni, että meille ei muuta kukaan, emmekä me muuta kenenkään luo. Kotimme on ennen kaikkea lasteni koti, voin kyllä elää kymmenen vuotta elämästäni ilman, että samassa kodissa asuu rakastettu. Aikaa voi viettää yhdessä muutenkin, eikä yhteinen koti ole mikään oikean parisuhteen tunnus, useinhan yhteenmuutto johtuu taloudellisista seikoista. Ja kyllä, totta kai tiedän sellaisia uusperheitä, joissa isä- tai äitipuoli on lapsille tärkeä aikuinen tai puolisoiden entisten liittojen lapsista tulee parhaat ystävät. En vain halua omille lapsilleni uusperhettä. Pienenä yksi hartaimpia toiveitani oli, että olisin saanut elää kolmistaan äidin ja pikkuveljen kanssa.

Eron jälkeen vollottelin, että lapsistani tulee asosiaalisia tinnerinhaistelijoita, kuten omassa lapsuudessani varoiteltiin, mutta vuosien kuluessa olen huomannut, miten paljon heille merkitsee, että he saavat olla rauhassa äidin kanssa. Kotielämä on kolmistaan hauskaa ja mukavaa. Lapseni ovat fiksuja ja kivaa seuraa. Sekä lasten että äidin ystävät ovat tervetulleita kotiimme koska tahansa.

Arvostan aviopareja, jotka muiden ihmettelystä huolimatta elävät eri talouksissa, jos se tuntuu oikealta ratkaisulta, tai seurustelukumppaneita, jotka eivät heti ole muuttamassa rakastettunsa ja tämän lasten kotiin. Välillä tuntuu, että uusperheitä perustetaan hötäkällä jotta saataisiin näyttää muulle maailmalle, että tämä on tosirakkautta.

Lue myös: Napiton pano

Laura Honkasalo

Laura Honkasalo on kirjailija, joka harrastaa historiaa ja ompelua.

Anna Lauralle palautetta: laura.l.honkasalo@gmail.com

Lauran aiemmat kolumnit löydät täältä

X