Kolumnit

Elämän ja kuoleman töissä

Teksti:
Sari Helin

Tuossa tuo tyttöni tanssii,  kuten melkein joka ilta ennen nukkumaanmenoa. Ottaa vanhasta laiskanlinnasta vauhtia ja sanoo, että katso äiti, minä esiinnyn. Ja hän esiintyy kuin olisi yhtä aikaa Edith Piaf ja Bolšoi-baletin ykkösballerina. Elämä on täyttä hänessä.

Elämän ja kuoleman töissä

Helsingin Lastenklinikalla on toinen samanikäinen ja ihan samannäköinen tyttö, joka ei tanssi samalla tavalla. Hänen jalkansa ja toinen kätensä amputoitiin, koska hätäkeskus teki virheen arvatessaan, että lapsen sairastuminen ei ollut kiireellinen asia. Vanhemmat soittivat hätäkeskukseen useita kertoja ambulanssia pyytäen ja saivat lopulta luurin korvaan ja ambulanssin 45 minuutin päästä. Hätäkeskuksen elämän ja kuoleman työläiset tekivät anteeksiantamattoman virheen arvioidessaan lapsen sairauden laatua.

Olen asioinut kaksi kertaa hätäkeskuksen kanssa. Ensimmäisellä kerralla raportoin kadulla makaavasta miehestä, joka hengitti mutta oli sekava. Hätäkeskus kysyi minulta, haiseeko sekava mies alkoholilta, ja minä vastasin, että taitaa haista. Sen jälkeen pysyimme niillä sijoillamme 1,5 tuntia odottamassa ambulanssia, joka vihdoin tuli viemään miehen talteen. En tiedä, miten hänen sittemmin kävi, mutta sen tiedän, että hätäkeskukseen ei koskaan pidä sanoa tiellä makaavan uhrin haisevan viinalta.

Samanlainen hätäkeskuksen ja viinan yhteentörmäys sattui myös Amerikan-vuosinani ihan kotinurkilla. Siellä mies oli tuupertunut maahan ja paikalle hälytetyn pelastusyksikön mukaan haisi selkeästi viinalta. Mies vietiin ei-kiireellisenä sairaalaan, jätettiin käytäville tunneiksi, ja kahden päivän kuluttua hän kuoli vammoihinsa. Kaikille tahoille yllätykseksi mies ei ollutkaan kulmakunnan alkkis vaan New York Times -lehden arvostettu reportteri, joka oli joutunut kadulla ryöstön uhriksi ja lyönyt päänsä. Koska häntä pidettiin juoppona, hän ei saanut hoitoa. Reportterin kuolema johti Washington DC:ssä koko hälytyskeskuksen tutkintaan, töiden uudelleenjakoon, valtavaan julkiseen puimiseen, eroihin ja erottamisiin sekä miljoonakorvauksiin turhaan menehtyneen toimittajan omaisille.

Se toinen kerta,  kun asioin kotimaisen hätäkeskuksen kanssa, oli viime talvena. Ajoin autolla tuiki tavallista helsinkiläistä katua ja huomasin lasten heittelevän ohiajavien autojen tuulilasiin kivillä terästettyjä lumipalloja. Tämä on selkeä poliisiasia ennen kuin kukaan ajaa metsään kivipallon kokoinen reikä tuulilasissa, ajattelin ja lähestyin pahaa aavistamatta hätäkeskusta.

– Päivää, täällä Roihuvuoressa lapset heittelevät autoja kivipalloilla. Voisitteko kertoa tämän tiedoksi jollekin poliisipartiolle.

– Tuliko sinun autoosi joku jälki siis?

– Ei ei tullut, kun minulta se meni ohi, mutta ajattelin, että se on todella vaarallista hommaa sitten kun tuollainen pallo osuu tuulilasiin. Jos vaikka tiedoksi partioille tämmöinen…

– Millä kadulla tämä tapahtui?

– Tämä on tämä Roihuvuoren pääkatu, joka tulee Itäväylältä, eikö sinulla ole karttaa?

– Pitää tietää kadunnimi.

– Siis onko todella niin, että jos joudun kolariin ja olen ihan huonona, minun pitää itse tietää kadunnimi? Siis teillä ei ole karttoja siellä?

– No joka tapauksessa tämä on niin vähäpätöinen asia, että en minä tälle voi tehdä yhtään mitään.

Kiviset lumipallot eivät tietenkään olleet niitä elämän ja kuoleman asioita, kuten pienen amputoidun tytön kohtalo.

Mutta elämän ja kuoleman työt ovat sellaisia, että ne pitää tehdä vain hyvin. Jos ei niitä voi tehdä hyvin, on tehtävä elääkseen jotakin ihan muuta.

Toivottavasti se toinenkin tyttö vielä löytää tapansa tanssia, että hän tulee kuin kukka asfaltin läpi jonakin päivänä. Sillä vain lapsissa olevalla voimalla.

X