Kolumnit

Feministisen kasvatuksen vaikeus

Teksti:
Pauliina Seppälä

En halua housuja! Nämä ovat liian harmaat, näytän ihan pojalta”, tyttäreni huutaa. Lopulta pääsemme ulos, koska ulkohousujen päälle on puettu pitsireunainen mekko.

4-vuotias tyttäreni vaihtaa vaatteita useita kertoja päivässä. Hän ei hahmota, ettei Suomi ole Punavuoressa ja Kallio Espanjassa, mutta tietää kaikkien Disney-prinsessojen, keijujen ja merenneitojen nimet.

Ilman hametta hän näyttää mielestään pojalta, ja se on hänestä kamalaa. Yleensä hänellä on alla pitkä hame, ja sen päällä lyhyt mekko.

Mitä minun pitäisi feministinä tästä ajatella? Kannustaa supertyttöilyyn, jos se kerran on tytön intohimo juuri nyt? Vai pyrkiä himmaamaan värimaailmaa ja tyyliä vähän sukupuolineutraalimpaan suuntaan? Tai ehkä minun pitäisi vain korostaa, ettei sukupuoli ole niin tärkeä juttu.

Olen päätynyt sallimaan kaiken yltiötyttökulttuurin. Joskus kuitenkin epäilen, että koko tämä tyttökulttuuri on vain Disneyn tehokkaan elokuva- ja krääsämarkkinoinnin tulos. Olenko luovuttanut tyttöni suoraan markkinatalouden lampaaksi? Ehkä hän olisi ilman tuota markkinointikoneistoa 70-luvun WWF:n Panda-paidassa kulkeva unisex-luonnonlapsi.

Toisaalta, kun nyt olen seurannut sekä tytärtäni että poikaani, on ihan pakko nähdä ja myöntää heidän sisäsyntyiset, ilmiselvän tyttö- ja poikamaiset piirteensä. Tyttö on neljävuotias ja osaa jo nyt pukea päälleen paremmin kuin 11-vuotias poika. Hän tunnistaa värisävyt ja hoitaa pehmolelujaan. Poikaa kiinnostaa lähinnä yksi asia: pelaaminen.

Sanotaan, että älä koskaan kommentoi tyttäresi ulkonäköä. Mutta sillä tuskin tarkoitetaan sitä, ettei saisi sanoa miten suloinen tytär on. Koska hän on tyttömäisen suloisuuden huipentuma. Käsien asento, pään kallistus, halu keikistellä ihanissa asuissa… olisi suorastaan kylmää olla kertomatta hänelle, miten kaunis hän taas on. Koska hän on. Hän on siinä hyvä. Söpöstelyssä. Onko se asia josta ei saisi kehua?

Mutta jos kehun, annanko hänelle viestin, että nimenomaan ulkonäkö ja viehättävyys olisi hänessä tärkeää?

Sitten käyttäytyminen. Ehkä minun pitäisi valmentaa tytärtä tasa-arvoiselle uralle. Bisneselämässä on joitain outoja juttuja, jotka kokemukseni perusteella liittyvät siihen, että miehet ovat rakentaneet maailman itsensä näköiseksi.

Miehet haluavat mahtailla. Kuulin, että bisnesmiehiä pitää aina kuvata hieman alaviistosta, jotta kuva edustaisi valtaa. Ja kun kuuntelen miesten pitch-esityksiä tuotteistaan, hämmästelen aina mahtipontista itsekehua ja saavutusten luettelemista. Minusta se on noloa. Mutta kun päiväkoti-ikäisen poikani kaverit tulivat kylään, meno oli ihan samanlaista. Kundit sen kun mahtailivat. ”Mä tiedän kaikki futiksen säännöt”, yksi viisivuotias sanoi (ei pitänyt paikkaansa). Tai autopelissä ”Mä voitin!” (ajoi puolivälissä ulos radalta eikä päässyt maaliin).

Miehillä on myös tapana kertoa omia mielipiteitään yleisinä totuuksina. ”Ruskea väri toimii tässä parhaiten.” Sen sijaan, että he sanoisivat: ”Uskoisin, että ruskea väri toimisi tässä parhaiten.”

Minä en pidä ensimmäisestä tyylistä, mutta liike-elämässä sitä pidetään usein jämäkkänä ja oikeana. Kuten klaniksi leikattuja hiuksia, jäykkiä pukuja ja solmioita.

Joten, opetanko tyttärelleni, että kannattaa kehua itseään ja vaikka vähän valehdellakin? Opetanko puhumaan yksinkertaisesti ilman hienovireisyyttä?

Mietin myös sitä, että pitääkö tytön omaksua miesmäisiä tapoja pärjätäkseen  työelämässä, jota miehet paljolti edelleen rakentavat ja hallitsevat, vai pitääkö hänen yrittää muuttaa työelämää sellaiseksi, että siellä arvostettaisiin enemmän naisten tapoja. Jos huonopalkkainen hoiva-ala on hänen juttunsa, niin pitäisikö hänen siitä huolimatta pyrkiä vähemmän naisvaltaiselle ja siksi paremmin palkatulle alalle? Vai pitäisikö taistella sen eteen, etteivät ne alat, joissa nainen on tyypillisesti hyvä ja vahva, olisi enää huonommin palkattuja?

Suoraan sanottuna en tiedä vastauksia. Vaikeaa!

Ainakin haluan opettaa tyttärelleni, että tyttöys on hieno ja arvokas juttu. Hänen ei tarvitse matkia poikakulttuuria eikä pukeutua sukupuolineutraalisti. Lisäksi yritän varmistaa, ettei kukaan saa koskaan ujutettua hänelle ajatusta siitä, että tyttöys ja naiseus olisivat jotenkin ristiriidassa minkään muun kiinnostavan asian kanssa –kuten yhteiskunnallisen arvostuksen, johtamisen tai hyvän palkan. Tätä kai kutsutaan korkokenkäfeminismiksi. Kannatan.

Pauliina Seppälä

Pauliina Seppälä on yrittäjä ja kevyen sarjan maailmanparantaja, jonka saa parhaiten kiinni sosiaalisesta mediasta.

X