Hiljainen mies, puliseva nainen

Siinä se taas seisoo. Mies. Vakava mies. Havukka-ahon ajattelija, vaka vanha Väinämöinen, Jäniksen vuoden Vatanen. Katsoo kaukaisuuteen jossain siellä, missä metsä loppuu ja vaihtuu niityksi, jossain kauempana järvi siintää. Siinä seisoo mies. Yksin, hiljaisena, omissa mietteissään.

Vaikea sanoa, mitä mykkä mies ajattelee. Varmaan suuria ajattelee. Kuolemaa, elämää, syntymää, melankolisella huumorilla, aina melankolisella huumorilla.

Kas! Nyt miehen elämässä tapahtuu jotain. Miehen rinnalle tulee toinen mies. Aki Kaurismäen elokuvien mykkä, Veijo Meren Manillaköydellä itsensä hiljaiseksi kuristava mies,  Erno Paasilinnan murisija.

Miehet nyökkäävät. Katsovat nyt yhdessä kaukaisuuteen. Hiljaista on. Ensimmäinen mies murahtaa puolen tunnin kuluttua ehkä jotain. Tunnin kuluttua toinen mies vastaa, melankolisella huumorilla. Syvää on, hirveän syvää, tällaista on, kun on mies, suomalainen mies, joka toisen miehen kohtaa.

Ja mitä tekevät naiset samaan aikaan kuin miehet tuijottavat hiljaisina tyhjyyteen ja ratkovat universumin suuria ongelmia?

Kas! Tuolla ne kirmaavat pitkin peltoja, ja jos ei ole ihmistä lähellä, ne pulputtavat jokaiselle kohtaamalleen eläimelle. Lypsäessään kertovat kylän sattumuksia lehmille, ruokaa laittaessaan pulisevat jaloissa hyörivälle pienelle lapselle, pöytää kattaessaan laulavat iloistaan ja suruistaan.

Ja kun nainen toisen naisen kohtaa, voi sitä riemua, sitä loputonta puhetta, eivät ne mistään merkittävästä puhu, tietenkään, vaan ovat vähän kuin kaksi yksinkertaista lasta, osoittavat maailmaa, ”Katso, lehmä!”, ja iloitsevat siitä, että on maailma, on lehmä.

Me pidämme tuollaisia sukupuolikuvastoja stereotypioina kirjallisuuden ja kulttuurituotteiden menneestä Suomesta. Ne ovat jotain, minkä yli olemme jo päässeet astuessamme metsästä suoraan Piilaaksoon verkostoitumaan viidellä kielellä.

Tai niin on ainakin mukava uskotella itselleen, kunnes astuu mielikuvituksestaan ulos ja huomaa, että kas, samat stereotypiat toimivat täällä eri tasoilla edelleenkin.

Vierailulle saapuessa nainen on se, joka usein tarjoaa kahvia tai viiniä ja tämän puoliso kuin huomaamattaan seisoo kärsimättömänä vieressä, että tarjoas nyt vieraalle nopeammin, että pääsemme vieraan kanssa mumisemaan syviä kuolemasta.

Palaverissa nainen, oli hän missä tahansa asemassa yrityksessä, on edelleen se, joka pitää ennen palaverin alkua puhetta yllä, tarjoaa kahvia, kyselee kuulumisia, toteaa ehkä jotain liikenteestä, koska muut palaverin osanottajat ovat miehiä, ja niillä on kaikilla varmasti jokin tärkeä ajatus päässä, eikä sitä saa hajottaa.

Sukujuhlissa suvun naiset kerääntyvät lasten kanssa jonnekin iloisina ja levottomina, kun miehet seisovat pihalla vähän erillään ja toivovat, että polttaisivat tupakkaa, koska ilman  savuketta tämä seisoskelu on vähän heikosti perusteltua.

Ja kun sukupuolet kohtaavat, kysytään naisilta lapsista, miten on koulu lähtenyt käyntiin, onko jo vesirokko koettu; mies ei niistä niin tiedä, se ratkoo juuri ajan ja avaruuden arvoitusta mykässä päässään.

Stereotypioissa voisi sekavan maailman keskellä olla jotain lohduttavaa, ellei niiden perustana olisi ikävä ja väsynyt sukupuolinen arvottaminen.

Siinä arvottamisessa mykän miehen sisällä asuu syvyys, lupaus suuresta kiteytyksestä. Jos taas nainen vaikenee, se ei kerro syvyydestä, sisällä kiertävistä ajatuksista, vaan siitä, että nyt on naisessa vika, ehkä hänellä on psyykkisiä vaikeuksia, ehkä naisen pitäisi puhua terapeutille, jotta hän voisi alkaa taas puhua meille. Hiljainen nainen on estynyt ja ujo, hiljaisen miehen sisällä on ajatus.

Näissä stereotypioissa pulina, naisen kieli, on edelleen tyhjää ja pinnallista, ja miehen mykkyyden sisällä piilee jotain suurempaa kuin estynyt mieli lukkoineen.

Ei piile. Mykkyys on mykkyyttä, se kääntyy sisäänpäin ja alkaa liioitella omaa itseään. Pulina pitää meidät hengissä ja suhteellisuudentajuisina.