Irtokarkit

Tähän on tultu: Vanhemmat syövät pikkukarkkeja lapsiltaan salaa. Irtokarkit, piilotettu keittiön yläkaappeihin, karamellipussit lautasten taakse. Ja kun reilun kaupan kosher-lähiluomulla ruokitut pikkuiset on viimein saatu petiin, alkavat aikuisten bakkanaalit.

Törkeännäköinen atsoväriärräpussi kaivetaan käsilaukun uumenista, kirjan väliin liiskautunut suklaapatukka työsalkusta, juustonaksupussi avataan varovasti suihkuverhon takana, jotteivät he unen läpi kuulisi, miten jumalatonta on aikuisten meno öisin. Pikkukarkit. Miten tähän on tultu.

Oli aika, jolloin sieraimiin leijaileva tupakan aromi kertoi peiton alla makaavalle lapselle siitä, että olohuoneen matto on taas rullattu sivuun tanssin tieltä ja aikuiset nauravat aamuun saakka.

Oli aika, jolloin ensihavainnot alkoholista tehtiin avaimenreiän läpi, kun katseltiin sitä hellyyttä, jolla äijäkööristä kukin vuorollaan tarttui keittönpöydänjalan viereen asetettuun viinapulloon. Oli aika, jolloin alkovin verhon takaa kuului aamuöisellä vessareissulla outoja ääniä ja seuraavana päivänä joku pihalla valisti että seksi.

Joskus oli aika, tietää tarina kertoa, jolloin lapset häälyivät aikuisten elämän ohessa, siinä liepeillä, oppivat mitä oppivat, kunhan jotenkuten mukana tulivat. Toista on tänään. Neliöiden ja ovien myötä on kasvanut mahtimme varjella jälkikasvuamme kaikelta.

Tupakka, viina ja seksi. Selväähän se on, että itse kukin tahtoo lapsensa näiltä suojella. Ainakin siihen asti, kunnes on tupakan, viinan ja seksin aika.

Mutta jos meiltä kysyttäisiin – kiitos vaan kysymästä – ei tupakan ja viinan saati tupakalta ja viinalta haisevan seksin aika koskaan koittaisi. Miksi ihmeessä ei voisi aina vain sienestää ja suunnistaa? Mikä vika on syysraikkaassa metsämaisemassa? Mikä vika järkevässä pukeutumisessa ja varhain heräämisessä?

Mitä jos sovittaisiin, ettei tuo kimmoisaposkinen kikattelija koskaan astukaan siihen samaan raskaaseen virtaan, johon kaikki ennen häntä ovat astuneet. Mitä jos sovittaisiin, ettei hänelle koskaan koita aika, jolloin asioista tulee monimutkaisia, yksin punnittavia ja omia. Mitä jos sovittaisiin, että hän nukkuu aina yönsä läpi, mieltyy lempeisiin makuihin, eikä koskaan karkaa vaaran luo. Eikö voitaisi sopia näin?

Me tahdomme suojella heitä kaikelta. Me tahdomme suojella heitä pikkukiviltä, jotka käyvät ikävästi polveen, kun kolmipyöräisellä kaatuu; me tahdomme suojella heiltä pahoilta puheilta, me tahdomme etteivät he ikinä pelkää, me tahdomme, että he pysyvät poissa autojen alta, uppoavista laivoista, purkautuvien tulivuorten tieltä – ettei heihin mikään paha osuisi, ettei heidän otsansa koskaan tummuisi, että heidän naurunsa kaikuisi ajast’aikaan heleänä, eikä heidän koskaan tarvitsisi piilottaa iloaan. Mutta pikkukarkit.

Siellä me keittiöissämme laadimme salaattipohjaisia lounasvaihtoehtoja, höyryttelemme porkkanat ja parsakaalit, tarjoamme rasvatonta ja ravintorikasta, uunissa kuivattelemme omenat ja punajuuret, höystämme ne yrteillä ja vakuutamme itsemmekin siitä, että kaikki tämä menee läpi, että kun sen kauniisti kulhoon laittaa, menee täydestä kuin väärä raha ja he varmasti unohtavat sen kaupasta ostetun naksuperkeleen, uppopaistokeittiössä synnytetyn, vieraskielisiä lisäaineita tihkuvan sipsisaatanan, jota ovat puolivahingossa saaneet jossakin maistaa ja siitä asti sitä himoinneet.

Niin, himo. Miten helppoa kaikki olisikaan, jos halu ei meitä turmelisi. Kaiken upottavan, pehmeän ja laiskan halu, jota vastaan on taisteltava, ja niinpä me taistelemme, hätistelemme sohvan löysää houkutusta funktionaalisilla juoksuasuillamme, sykemittari tanassa jolkutamme portaat korkeimpaankin toimistotorniimme ja kastikkeille, niille me sanomme jyrkän ei.

Me emme tosiaankaan enää polta, emmekä me juo, emmekä me elä seksistä niin kuin tapanamme oli. Ja mitä me olemme tohtineet itsellemme jättää? Pikkukarkit. Tuon himottavan, sokerisen taivaan, suun täydeltä väärää hyvää.