Jaa, ei, tyhjiä, poissa

Äänestämisen teko, sehän on demokratian yksinkertainen ydin. Otetaan lappu, mennään koppiin, pudotetaan lappu laatikkoon. Lappu, koppi, laatikko. As simple as that.

Ei selittelevää sössötystä vaalivirkailijalle, ei lieventelyjä vaalihuoneiston ovella, ei mielenvaihtoa ja uusiksi ottamista, ei tavallisen elämän laajaa harmaan aluetta. Helppoa, vaivatonta, yksinkertaista. Kerrankin, jokin.

Ja sitten se ihana jälkilöyly, numeroilla laskettava totuus. Yleisradiossa miehet naputtavat kynillä pöytää, grafiikan pylväät muuttuvat yhä vankemmiksi – nyt tulee Etelä-Häme! – viikkoja kestäneet arvelut ja epätieto muuttuvat tosiasioiksi, joista ei neljään vuoteen päästä. Se on ihana ilta ja ihana hetki, joka pyyhkii pois kaiken sen sutun ja kuran, joka vaalitaivaltamme siihen saakka on läikittänyt.

Viikkotolkulla me olemme yrittäneet ottaa selvää ja yhä hämärämpään päätyneet. Maitopurkin hinta, sitä niiltä on, ehdokkailta, kyselty, mutta mitä ihmettä siitä olisi pitänyt osata päätellä?

Että se, joka maidon hinnan muistaa, on oikea ihminen, maassa kiinni ja arjen tuttu? Vai juuri toisinpäinkö olisi pitänyt osata ajatella – jos se on kauppajonossa pennejä ynnäillyt, miksei se sitäkin aikaa jossakin hahmotellut tulevaisuuden suuntaa. Maitopurkki – siitäkö meidän totta tosiaan pitäisi osata nähdä erot ehdokkaiden ja puolueiden välillä?

Tai jos ei siitä, mistä sitten? Kun vaalijulkisuudessa ne muuttuvat koko ajan toistensa näköisiksi ja kaltaisiksi. Siellä ne lehdissä kertoilevat itsestään, harrastuksistaan ja tavoistaan, tykkäämisistään ja lomamatkoistaan, mauistaan ja menemisistään, ja julkisuuden prisman kautta niin kummasti alkavat muistuttaa toisiaan. Ihan kuin niillä olisi yksi ja sama stylisti, ihan kuin ne kävisivät kameroiden eteen yhden ja saman puodin kautta.

Niin, sinne ne ovat menneet asumaan yhteen ja samaan julkisuuteen kuin jonkinlaiseen kimppakämppään ja antaneet sen muotoilla lauseensa. Voi olla, että ne eduskunnan ovesta astuessaan muuttuvat kaikki yhdeksi ja samaksi kansanedustajaksi, mutta minkä kumman tähden huomion valo häivyttää niiden keskinäiset erot jo etukäteen?
Jaetun julkisuuden kirnussa eivät samene ainoastaan yksilöiden erot, vaan myös ne kuuluisat ideologiset erot, ne kaventuvat, hapertuvat, heittävät häränpyllyä kunnes pfiff – katoavat kokonaan keijupölyksi.

Irtorepliikit ja osuvat heitot liimautuvat kiiltävillä sivuilla oman naamakuvan viereen, eikä sinistä ja punaista, vihreää ja patamustaa enää näy. Yrittäväthän ne eroja tehdä: Yhdelle niistä on ihminen heikko, toiselle vahva. Yksi tahtoo suojella ja auttaa, varjella ja tukea, jotta ihmistaimen arka osa saavuttaisi päivänvalon; toinen taas tahtoo raivata viimeisetkin esteet tieltä, että ihminen, tuo homo potens, menisi ja mennä porskuttaessaan kuin jälkilaineena laittaisi maailman koreaksi muidenkin elää.

Mutta tämänkö perusteella se sitten valita pitäisi, ja jos niin miten muka, kun kaikkihan riippuu tilanteesta, riippuu asiasta, riippuu kohtalon käänteistä. Että minäkö itse se tässä olenkin se vaappuja, jonka ideologinen fokus on katupölyn kirkas?

Ja kun osaisinkin edes äänestää oman etuni mukaan vaan enpä tietenkään – mehän äänestämme haavekuvia. Pikavippien pitkospuilla horjuskeleva äänestää korskeaa pukuäijää, semmoista, jolle raha on tullut perittynä ja loput pörssistä.
Ja miksi se niin tekee? Koska äänestys, se on myös unelman sija. Että tuo tuossa, ehkä se luo tänne sellaisen maailman, jossa minustakin voi tulla pörssipukumies, tuollainen juurikasvuton jakkupukunainen.

Kun lotto ei vedä ja Keno kusee, tyrkkäisemme uurnaan vaalilapun sitä toivoen, että jossakin olisi meillekin se maailma, jossa hedelmiä ei osteta niiden kilohinnan, vaan pöytäliinan sävysopivuuden mukaan, tervetuloa kumkvatti ja ananaskirsikka, työnnä tieltäsi nämä ikuiset Jaffat!

Olosuhteet, nämähän ovat vaivalloisia ja monimutkaisia, hidasta on edistys, mutta jos kerran, tämän kerran, olisi tuossa sellainen, joka onnistuisi hurmaamaan maailman simsalabim, ja kaikki muuttuisi taas tai viimein tai ensi kertaa hyväksi ja kauniiksi.