Kolumnit

Juha Itkosen kolumni: Onko lapsi korvatulehduskone vai ajattelua rikastava arvoitus?

Kun puhutaan perheistä ja vanhemmuudesta, puhutaan nykyään väistämättä myös sukupuolirooleista, yhteiskuntaluokista ja syntyvyyden laskun syistä ja seurauksista. Usein itse lapset kuitenkin ohitetaan, kirjoittaa Juha Itkonen kolumnissaan.

Teksti:
Juha Itkonen

Kun puhutaan perheistä ja vanhemmuudesta, puhutaan nykyään väistämättä myös sukupuolirooleista, yhteiskuntaluokista ja syntyvyyden laskun syistä ja seurauksista. Usein itse lapset kuitenkin ohitetaan, kirjoittaa Juha Itkonen kolumnissaan.

Tapahtui niin kuin lastenkirjoissa tai Toy Storyssa: kolmivuotias poika löysi pehmolelukorin pohjalta sinne vuosikausiksi unohtuneen nallen. Se oli hautautunut uusien ja hienompien alle ja näytti kovia kokeneelta.

Poika otti nallen omakseen ja nimesi sen Rassukaksi. Vaatetti sen: riisui muuan mangustilta mummun sille neuloman villapaidan ja puki sen Rassukalle, sillä hänen mielestään Rassukka tarvitsi sitä enemmän. Katsoin Rassukkaa ja olin samaa mieltä.

Rassukka sai myös perheen. Hänen äitinsä Laila on vähän isompi ja parempikuntoisempi nalle. Rassukalla on myös isoveli Piitu, suurisilmäinen pingviini. Piitu on adoptoitu. Rassukan isä Malmi puolestaan on vanha panda – niin vanha, että hän on valitettavasti jo kuollut.

”Toppahaalareissaan keskuudessamme vaeltavien pikkuihmisten aivoissa muhii kokonaisia maailmoja, joista aikuiset eivät tiedä mitään.”

Tiedän tämän kaiken vain poikani ansiosta. Joka päivä kuulen jotain uutta Rassukasta ja hänen perheestään. Se on minusta erittäin mielenkiintoista. Joukkio on hyvin sympaattinen. Olen iloinen siitä, että he asuvat luonamme.

Miksi kerron tästä teille, vieraille aikuisille? En ainakaan omasta mielestäni sen takia, että olisin täysin vanhemmuuteeni seonnut ja kuvittelisin lasteni olevan jotenkin ainutkertaisen ihmeellisiä. Sen sijaan ajattelen, että kaikki lapset ovat ihmeellisiä. Toppahaalareissaan keskuudessamme vaeltavien pikkuihmisten aivoissa muhii kokonaisia maailmoja, joista aikuiset eivät tiedä mitään.

”Lasten ohittaminen käy meiltä kaikilta helposti – erityisesti silloin, kun ajaudumme väittelemään toisten aikuisten kanssa aikuisten ihmisten asioista.”

Puhuin äskettäin lehtijutussa vanhemmuuden usein vaikeasti sanoitettavasta onnesta ja kritisoin negatiivista tapaa, jolla lapsista ja perhe-elämästä mediassa usein puhutaan. Juttu oli luettu, ja monet ihmiset tunnistivat ajatukseni. Myönteistä palautetta tuli sekä vanhemmilta että isovanhemmilta.

Syntyi myös paljon polemiikkia. Aihepiiri on varsinainen miinakenttä, sillä puhuttaessa perheistä ja vanhemmuudesta puhutaan nykyään väistämättä myös sukupuolirooleista, yhteiskuntaluokista ja syntyvyyden laskun syistä ja seurauksista. Aivan ymmärrettävää ja tarpeellista.

Silti minusta tuntuu, että käynnistyneissä keskusteluissa lapset ohitettiin. Heidät ohitettiin taas kerran, sillä lasten ohittaminen käy meiltä kaikilta helposti – erityisesti silloin, kun ajaudumme väittelemään toisten aikuisten kanssa aikuisten ihmisten asioista. En minäkään Facebookissa roik­kuessani ollut kiinnostunut Rassukan perheen kuulumisista tai lasteni asioista muutenkaan. Ei ollut aikaa. Ei ollut keskittymiskykyä. Ajatteluni oli ilmeisen merkittävää ja välttämätöntä, neljä lastani häiriöitä ajatustyöni tiellä.

”Lapset nähdään paremmin yksilöinä. Kuilu lasten ja vanhempien välillä on pienentynyt.”

Luen parhaillaan erään suurten ikäluokkien miestaiteilijan elämäkertaa. Ajatellessani sodanjälkeisiä kasvatusmalleja ymmärrän kyllä, että eteenpäin on tultu kohisten. Lapset nähdään paremmin yksilöinä. Kuilu lasten ja vanhempien välillä on pienentynyt. Lapsia ei enää saa lyödä.

Toisaalta noihin aikoihin kukaan ei kyseenalaistanut lasten arvoa toivon ja tulevaisuuden lähteinä. Kun sodasta oli selvitty, toivoa todellakin tarvittiin ja tulevaisuus oli pakko rakentaa. Oli myös helppo uskoa siihen, että se olisi lähimenneisyyttä valoisampi.

”Maailmanloppu ei ole varma, ja vaikka olisikin, kohtaisin sen mieluummin maailmassa, jossa on myös lapsia.”

Nykyään sen sijaan lapsikeskustelussa on läsnä toivottomuuden horisontti. Lapsille lasketaan hiilijalanjälkiä tai pohditaan sitä, miten tänne nyt syntyvät lapset joutuvat kohtaamaan varman maailmanlopun.

Ymmärrän huolen. Vaivun itsekin toisinaan synkkyyteen. Sitten muistutan itseäni siitä, ettei maailmanloppu ole varma, ja vaikka olisikin, kohtaisin sen mieluummin maailmassa, jossa on myös lapsia. Meidän aikuisten tehtävänä on yrittää viivästyttää maailman­lopun tuloa, ja maailmaan nyt syntyvät lapset saattavat aikanaan hyvinkin keksiä siihen paljon parempia keinoja kuin me.

Lapset tuovat elämään iloa ja merkityksellisyyttä. Heidän läsnäolonsa yhteiskunnassa rikastaa kokonaisuutta kaikkien osalta. Tämä täytyy pystyä sanomaan ilman, että se tulkitaan kritiikiksi tai uhaksi jonkun aikuisen ihmisen valitsemaa elämäntapaa kohtaan.

Perhepuheessa ei nimittäin suinkaan ole kyse vain aikuisista vaan mitä suurimmassa määrin myös lapsista. On paljonkin väliä sillä, puhutaanko heistä elämää hankaloittavina korvatulehduskoneina vai omaakin ajatteluamme rikastavina arvoituksina.

Pieniä aikuisia lapset eivät ainakaan ole. Se juuri heissä on hienoa, ja se pitäisi aina muistaa. Muistaa kuunnella. Muistaa katsoa. Muistaa sekin, että he ovat täällä pienempiä ja heikompia ja tarvitsevat erityistä suojelua.

Juha Itkonen

Juha Itkonen on kirjailija ja perheenisä, joka yrittää muistaa huomata ihmeet ympärillään. Anna Juhalle palautetta: juha.itkonen@icloud.com

X