Kolumnit

Juha Itkosen kolumni: Aikuiset-sarjan henkilöiden uskomaton vetelehtiminen teki minut hulluksi – kunnes katsoin sarjaa teinini kanssa

Aikuiset-sarja herätti minussa oikeana aikuisena ensin vain puritaanisen vastareaktion ja muita homeisia ajatuksia. Kun katsoin sarjaa yhdessä teinipoikani kanssa, se avautui aivan eri tavalla, Juha Itkonen kirjoittaa.
Teksti: Juha Itkonen

Sarja millenniaalihipstereistä Kalliossa? Velvollisuuksien täyttämän nelikymppisen elämäni keskellä en tuntenut erityistä vetoa ajatusta kohtaan. Kuitenkin niin monet tuttavani, kaltaiseni oikeasti ja auttamattomasti aikuiset, kehuivat Aikuiset-sarjaa somessa, että päätin antaa sille mahdollisuuden.

Katsoin yhden jakson yksin työhuoneellani kirjoituspäivän päätteeksi. Ajattelin, että saisin ajatukseni hetkeksi muualle. Niin tavallaan tapahtuikin, mutta en pitänyt uusista ajatuksistani. Ne olivat typeriä ja homeisia.

”En pitänyt uusista ajatuksistani. Ne olivat typeriä ja homeisia.”

Tunsin itsenikin sellaiseksi, ja sitä paitsi laiskaksi. Sarjan henkilöiden uskomaton vetelehtiminen herätti minussa puritaanisen vastareaktion. Ajattelin, että sitkeänä X-sukupolven edustajana olisin yhtä hyvin voinut kirjoittaa vieläkin enkä vain tuijottaa läppärin ruudulta tv-sarjaa kuin mikäkin uupunut millenniaali. Painoin kannen kiinni ja lähdin hakemaan kaksosia päiväkodista, luonnollisesti ruokakaupan kautta.

Seuraavalla viikolla ysiluokkalainen teki aloitteen. ”Mä olen katsonut tällaista hauskaa sarjaa. Voitaisko me katsoa sitä joskus yhdessä?” Nikottelin mielessäni, mutta koska poikani minulta pyysi, en hennonut kieltäytyä.

Lauantai-iltana, kun pienemmät lapset olivat nukahtaneet ja asunto viimein hiljentynyt, istahdimme sohvalle ja katsoimme kaksi jaksoa Aikuisia putkeen. Ysiluokkalainen kinusi kolmatta, hänen mielestään olimme vasta päässeet alkuun. Muistutin häntä siitä, että seuraavana aamuna heräisin taas seitsemän maissa ja hän ehkä puoli yhdeltätoista. Aikuisuus.

Jos ei olisi ollut pakko ajatella tulevaa, olisin kyllä mielelläni jatkanut. Muuttunut katselutilanne nimittäin teki kokemuksesta täysin toisen. Ajatukseni eivät käpertyneet ahtaaseen nurkkaan niin kuin työhuoneella, aikaperspektiivi päinvastoin avautui äärettömän mielenkiintoisella tavalla.

Se johtui tietenkin ysiluokkalaisen läsnäolosta. Sarjan kuvaama elämänvaihe on hänen edessään, ei vielä aivan tässä käsillä muttei kovin kaukanakaan – ei varsinkaan sillä asteikolla, jolla minä nykyään vuosien kulkua mittaan. Poika itsekin hautoo jo mielessään suunnitelmia tulevasta. Missä voisin asua ja kenen kanssa, mitä se maksaisi ja mistä saisin rahat, tällaisia hän miettii, ja vaikka Aikuiset ei todellakaan anna minkäänlaisia vastauksia varsinkaan jälkimmäisiin kysymyksiin, hänen kannaltaan kyse on silti tavallaan opetusohjelmasta.

”Muistan menneisyyteni ja tunnen riemua kokemuksista, joita lapsellani on edessään.”

Istuessamme sohvalla vierekkäin ysiluokkalainen unelmoi ja suunnittelee tulevaisuuttaan. Minä muistan menneisyyteni ja tunnen riemua kokemuksista, joita lapsellani on edessään. Ja tietenkin molemmat nauramme, sillä Aikuiset tosiaan on erittäin hauska – hyvin kirjoitettu, näytelty ja muutenkin oivaltavasti toteutettu moderni komediasarja. Aika paska, ajattelin ensin, mutta ysiluokkalaiseni ansiosta tulin järkiini. Olemme jatkaneet yhteisiä katselutuokioitamme aina silloin tällöin, aikuisuuteni sen salliessa.

Kaipaanko sitten sarjaa katsoessani 1990-luvun loppua ja vuosituhannen vaihdetta, itseäni ei vielä aivan aikuisena? En mielestäni aktiivisesti, sillä olen oikeasti jo sen ikäinen, että samastun vaivatta päähenkilön isää näyttelevään Ville Myllyrinteeseen. Taakse jäivät, nuoruuspäivät, ja siinäpä sitten se.

”Ehkä kuitenkin vähän kaipaan nuorten ihmisten kaiken ylittävää ja kaiken täyttävää ystävyyttä.”

Ehkä kuitenkin vähän kaipaan nuorten ihmisten ystävyyttä. En niinkään siinä iässä huumaavaa rakastumisen tunnetta kuin tähän samaan elämänvaiheeseen kuuluvaa aivan tietynlaista, kaiken ylittävää ja kaiken täyttävää ystävyyttä, jollaista ei elämässäni enää ole. Osin se johtuu varmasti itsestäni ja tekemistäni valinnoista, mutta us­koakseni myös ihmiselämän kaaresta, jonka nousevassa vaiheessa ystävillä on aivan erityinen merkitys.

Tämänkin näen joka päivä omasta ysiluokkalaisestani. Näen, miten hän muiden ikäistensä tavoin on kärsinyt etäopetuksesta, ruudun tuijottamisesta ja sosiaalisten kontaktien rajoittamisesta, ja miten hän nauttii, kun maailma nyt taas on avautumassa ja toivottavasti pysyykin auki. Toivon sitä tietysti hartaasti myös itseni takia, mutta vielä enemmän hänen.

Pojan on päästävä Kallioon ja baareihin. Saatava elää edessä oleva varhainen aikuisuutensa niin kuin hahmot Aikuiset-sarjassa: vastuuttoman huolettomana, kosketuksia kaihtamatta ja ahtaisiin tiloihin pakkautuen. Sillä sellaista nuoruus oli. Sellaista sen kuuluu olla. Ja nuoruus kuuluu nuorille, he elävät sen vain kerran.

X