Juha Itkosen kolumni: Kaksosistani toinen ei saa kutsuntakirjettä, vaikka yhteiskunta muuten häivyttää sukupuolieroja
Postiluukusta pojalle pudonnut kutsuntakirje tuntui nyt painavammalta kuin vuosia sitten omina varusmiesaikoina, kirjoittaa Juha Itkonen.
Postiluukusta pojalle pudonnut kutsuntakirje tuntui nyt painavammalta kuin vuosia sitten omina varusmiesaikoina, kirjoittaa Juha Itkonen.
Kutsuntatilaisuuteni syksyllä 1993 ei jättänyt merkittäviä muistijälkiä. Olin kiinnostunut aivan muista asioista ja valmis menemään, minne määrättiin.
Päädyin Panssariprikaatiin Parolannummelle. Kovakuntoisena ja kilpailuhenkisenä yritin Reserviupseerikouluun tosissani mutta turhaan – ilmeisesti armeijan paljon naureskellut psykologiset testit sittenkin toimivat. ”Sinne pääsee vain parhaat”, isäni sanoi, kun soitin kotiin ja kerroin valinnoista.
Reservin kapteeni oli oikeassa, en ollut itselleni omimmassa ympäristössä. Toisaalta harvapa varusmies on.
Päädyin alikersantiksi kouluttamaan seuraavan saapumiserän alokkaita. Luin Rikosta ja rangaistusta vartiovuorossa keskellä hämäläistä metsää. Kokonaisia päiviä makasimme toimettomina tuvassa ja katselimme mitä televisiosta tuli. Aika mateli etanan vauhtia, mutta yksitoista kuukautta myöhemmin astuin silti kasarmin porteista vapauteen, kaiketi sitten kyvykkäänä puolustamaan maatani aseellisesti, jos sellaista tarvetta joskus tulisi.
Noihin aikoihin ajatus tuntui kaukaiselta. Neuvostoliitto oli hajonnut ja Suomi liittynyt länteen. Venäjän uskottiin demokratisoituvan ja muuttuvan vaarattomaksi. Muistan jopa isän pohdiskelleen, että yleisestä asevelvollisuudesta voitaisiin jossain vaiheessa luopua ja hoitaa maanpuolustus palkka-armeijalla.
Nyt tunnelmat ovat toisenlaiset. Niinpä postiluukusta yhtenä päivänä pudonnut kutsuntakirje tuntui paljon painavammalta, vaikka päällä ei ollut edes omaa nimeäni. Tai sitten juuri siksi: kyse ei ollut minusta vaan pojastani.
Kun poika tuli kotiin, pyysin häntä välittömästi avaamaan kuoren. Varusmies 2023 -oppaan kannessa maastopukuiset nuorukaiset marssivat rynnäkkökiväärit tanassa. Kuva oli minusta kummallisen sotaisa.
Toisaalta sotimaanhan armeijassa juuri opeteltiin, olin itsekin opetellut. Kuvallinen viestintä oli täysin linjassa varusmiespalveluksen sisällön ja tavoitteiden kanssa.
Asevelvollinen itse suhtautui esitteeseen tyynesti. Koko asia ei tuntunut pahemmin hetkauttavan. Varmaan hän menisi, vaikka mietti vielä siviilipalvelustakin. Sanoin pojalle, että hänen kannattaisi mennä, armeijaa tarvittiin ja kokemus olisi avartava.
Keskustelu aiheesta olisi saattanut jäädä siihen, ellei 12 vuotta nuorempi pikkuveli olisi ollut kuulolla. Edellisellä viikolla hän oli ollut isovanhempiensa luona hoidossa ja katsellut vaarin kanssa uutisia. Niissä oli käsitelty ahkerasti Ukrainan sotaa. Sinnekö isoveli oli nyt siis lähdössä?
”Sä joudut sotaan, pikkuveli toisteli isoveljelleen. Sun pitää nyt lähteä sinne armeijaan.”
”Sä joudut sotaan, pikkuveli toisteli isoveljelleen. Sun pitää nyt lähteä sinne armeijaan.”
Selitimme tietysti kaikki yhdessä, ettei näin ollut. Kukaan ei ollut lähdössä mihinkään sotaan, ainoastaan mahdollisesti hetkeksi harjoittelemaan puolustautumiseen tarvittavia taitoja. Asia jäi silti vaivaamaan päiväkausiksi. Sä joudut sotaan, pikkuveli toisteli isoveljelleen. Sun pitää nyt lähteä sinne armeijaan. Sä lähdet sinne tänään.
Sävyn oli tarkoitus olla kiusoitteleva, mutta kasvoilta paistoi aito ahdistus. Särki sydäntä katsella lapsen huolta.
Jos mitään muutoksia ei tapahdu, kahdentoista vuoden kuluttua huolestunut poikani saa itse samanlaisen kirjeen. Siinä välissä isänmaa kutsuu myös pojistani keskimmäistä. Meillä on kolme poikaa, ja lisäksi yksi tyttö, nuorimman pojan kaksossisko.
”Miksei sisko, kaksosista reippaampi ja vähemmän murehtiva, saisi aikanaan samanlaista kirjettä?”
En osaa ajatella yksinomaan miehiin kohdistuvaa asevelvollisuutta minään huutavana vääryytenä. Tässä muuten sukupuolieroja häivyttävässä ja sukupuolten moninaisuuden tunnustavassa tasa-arvoisessa yhteiskunnassa tuntuisi silti kummalliselta, että asevelvollisuus ikuisesti kohdistuisi vain mieheksi syntyneisiin. Miksei sisko, kaksosista reippaampi ja vähemmän murehtiva, saisi aikanaan samanlaista kirjettä?
En nyt varsinaisesti toivo sitä, mutta niin voi hyvin käydäkin. Maaseudun tulevaisuus -lehden viime vuonna teettämän gallupin mukaan 40,8 prosenttia suomalaista kannattaa asevelvollisuuden laajentamista. Ukrainan sodan alkaminen nosti ajatuksen kannatusta merkittävästi. Saattaa olla, että Nato-jäsenyys ja jossain vaiheessa toivottavasti Ukrainan sodan päättyminen jälleen laskevat sitä.
Parasta tietysti olisi, jos maailma rauhoittuisi siinä määrin, ettei koko asevelvollisuutta tarvittaisi, mutta sellainen tulevaisuus tuntuu juuri nyt utopialta.
Kommentit
Eihän maassamme kaikki joudu armeijaan eikä muuallakaan. Ja jos on sairas ja vammainen niin ei kutsua tule. Saa vapautuksen mikä on hyvä asia.
Kommentit
Eihän maassamme kaikki joudu armeijaan eikä muuallakaan. Ja jos on sairas ja vammainen niin ei kutsua tule. Saa vapautuksen mikä on hyvä asia.
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous