Juha Itkosen kolumni: Kun kaksi pientä istuu sylissäni ja kuuntelee minun lukevan, tiedän, että tulemme muistamaan tämän aina

Jos kohtaatte jossain pieniä ihmisiä, istuttakaa heidät viereenne ja tarttukaa kirjaan. Lapselle lukeminen ei mene koskaan hukkaan, Juha Itkonen kirjoittaa.

Luin äskettäin jutun ikäisestäni amerikkalaismiehestä, joka oli istunut 15 vuotta vankilassa veljensä tekemästä murhasta. Veli oli ensin jopa tunnustanut mutta muuttanut sitten puheitaan, ja valamiehistö oli ihme kyllä uskonut veljeä. Ennen tuomion lopullista kumoamista mies oli kertaalleen jo vapautettukin mutta passitettu sitten taas takaisin vankilaan. Mykistävä vääryys.

Juttu sai minut ajattelemaan Astrid Lindgrenin Saariston lapsia. Saattaa kuulostaa kummalliselta, mutta kirjassa on selkäpiitä karmiva kohtaus, jossa viatonta viedään viimeiselle tuomiolle. Saltkråkanin saarella on raadeltu lampaita ja kaneja. Syylliseksi epäillään Pampulan uskollista bernhardinkoiraa Laivuria. Kylän miehet ovat sen syyllisyydestä lopulta niin vakuuttuneita, että Pampulan isä Nisse lähtee Laivurin kanssa metsään ase olkapäällään.

Muistan yhä, miten sietämättömän kamalalta tämä tuntui 80-luvun puolivälissä Hämeenlinnassa. Muistan, miten kovasti kaksi poikaani ovat jännittäneet, kun olen lukenut kirjaa heille iltasatuna heidän ollessaan sopivassa iässä. Tunteet ovat olleet niin pinnassa, että niitä on täytynyt jälkikäteen käsitellä – siitäkin huolimatta, että Saltkråkanilla asiat kääntyvät lopulta parhain päin.

Pienimmät lapseni eivät ole vielä aivan valmiita tähän hurjaan kokemukseen. Sen sijaan nelivuotiaat kaksosemme ovat hulluina Lindgrenin Melukylän lapsiin. Toinen heistä sai kirjan joululahjaksi, ja sen jälkeen teos on luettu kuusi kertaa putkeen. En valehtele: kuusi. Saadakseni vähän vaihtelua kävin hakemassa kirjastosta Melukylän lasten uudet kujeet, joka on ehditty lukea nyt kahdesti.

Olen yrittänyt miettiä, mikä juuri Melukylän lapsissa niin kovasti viehättää. Kuvat ovat pieniä ja mustavalkoisia, hahmot eivät ole Netflixistä tuttuja – yleisöäni ilahduttaakseni suostun kyllä lainamaan tai joskus jopa ostamaan myös Ryhmä Hau – tai Puuha-Pete-kirjoja, mitä sitten kuitenkin aina lukiessani kadun, sillä ne ovat vain kirjamuotoon käännettyjä televisiosarjan jaksoja. Miksi lukea lapsille jotain niin kehnoa, kun maailma on täynnä hienojakin lastenkirjoja, sekä vanhoja että uusia? Lukijapalaute sitä paitsi osoittaa, että lapset kyllä ymmärtävät laadun päälle.

”Älypuhelinten ajassa Melukylän lasten touhut ovat esihistoriaa.”

Luulen, että kirjan imu liittyy jollain lailla sen kuvaaman maailman vanhanaikaisuuteen. Melukylän lasten touhut tuntuivat tavallaan kaukaisilta jo neljä vuosikymmentä sitten. Tässä älypuhelinten ajassa ne ovat esihistoriaa.

Mutta kenties houkutus onkin juuri siinä. Kirja kertoo lapsista, nelivuotiaat pystyvät eläytymään heidän leikkeihinsä, mutta leikit tapahtuvat vähän toisenlaisessa ajassa. He tajuavat tämän. Tästä taas seuraa aikahorisontin avartuminen, eräänlainen ikuisuuden kokemus, joka on kaiken lukemisen ja kirjoittamisen ytimessä.

Muistan sen itse lapsuudestani. Muistan miltä tuntui maata sängyssä mahallaan jonain sateisena sunnuntaina, lukea Saariston lapsia ja kellua siinä erikoisessa ajattomuudessa, Astrid Lindgrenin viattomassa maailmassa, joka oli minun maailmani eikä kuitenkaan ollut. Ja koska syytön Laivuri oli kuolla, kirja tarjosi myös jännitystä. Se sai miettimään suuria ja pelottavia asioita mutta tarjosi hankalille ajatuksille turvallisen kehyksen. Niinhän kirjallisuus tekee.

Tunnustan, tästä kolumnista tuli myös mainos. Tai ehkä pikemminkin tietoisku, sellainen, joita vielä omassa lapsuudessani oli. Jos teillä on lapsia tai lastenlapsia, lukekaa heille. Jos kohtaatte jossain pieniä ihmisiä, istuttakaa heidät viereenne ja tarttukaa kirjaan. Lukeminen kannattaa aina, ja vieläkin varmemmin kannattaa lapsille lukeminen. Olen mukana lukutaitotyössä, ja tiedän mistä puhun.

En lupaa ihmeitä. Se, että lukee lapselleen, ei tarkoita sitä, että lapsesta automaattisesti kasvaisi innokas lukija. Tiedän tämän jo omasta kokemuksesta. Mutta ei lukeminen silti hukkaankaan mene, syntyy monenlaisia muistijälkiä ja kiinnostavia keskusteluja. Aikuinen saa siitä paljon myös itse.

Totta kai minäkin laitan usein vain kaksoset sohvalle ja sen Netflixin pyörimään. Joskus on pakko, välillä en vain jaksa muuta. Tiedän kuitenkin varmasti, etten myöhemmin muista näistä hetkistä mitään. Sen sijaan muistan hetket, jolloin kaksi vielä pientä ihmistä on istunut sylissäni ja kuunnellut minua herkeämättä. Tulemme kaikki kolme muistamaan sen läheisyyden. Muistamaan sen lämmön.