Kolumnit

Juha Itkosen kolumni: Kun seuraan kaksosiani, olen alkanut sääliä yksin syntyviä lapsia

Kaksi lasta ei mene samalla vaivalla kuin yksi, mutta kaksosten isänä olen silti onnekas, Juha Itkonen kirjoittaa.

Teksti:
Juha Itkonen

Kaksi lasta ei mene samalla vaivalla kuin yksi, mutta kaksosten isänä olen silti onnekas, Juha Itkonen kirjoittaa.

Me on väkevä pronomini. Monikon ensimmäisessä persoonassa on mahtia, joka yksikön ensimmäisestä puuttuu.

Mietin asiaa päivittäin, sillä kohtaan jatkuvasti me-muodossa esitettyjä pyyntöjä, toiveita ja vaatimuksia. Me halutaan leikkiä legoilla. Me halutaan kattoa Netflixiä. Me halutaan muroja. Me ei haluta mennä nukkumaan. Älyttömätkin näkemykset tuntuvat jotenkin painokkaammilta, kun ne lausutaan julki kahdesta suusta yhtä aikaa. Viisivuotiaat neuvottelijat yleensä seisovatkin vierekkäin, konkreettisesti yhtenä rintamana. Kaksi vastaan yksi.

Kaksoset ovat kuusihenkisen perheemme nuorimpia jäseniä. Siis väistämättä alakynnessä, mutta joukkovoima tasoittaa tilannetta. Ristiriitatilanteissa heillä on hallussaan kolmasosa äänistä, mikä tekee heidän tahtonsa ohittamisesta vaikeampaa. Pieniäkin on pakko kuunnella.

Välillä rintama tietysti rakoilee. Mitättömiltä tuntuvista asioista, esimerkiksi pehmoleluista tai luettavaksi valittavasta kirjasta, syntyy keskinäisiä kiistoja, joita vastapuolen neuvottelijat joutuvat ratkomaan. Odottamatta leimahtavat erimielisyydet kärjistyvät pahimmillaan fyysisiksi yhteenotoiksi.

Kaikessa tulisuudessaankin riidat ovat silti ohimeneviä poikkeuksia, joista palataan aina harmoniseen normaalitilaan. Kaksoset ovat nimittäin liikuttavan solidaarisia. He auttavat toisiaan ja pitävät toisistaan huolta. Tässäkin mielessä he todella ovat me, ja selvästi kokevat myös itse olevansa.

”Ajatus kaksosista kieltämättä hirvitti, mutta heti heidän syntymänsä jälkeen oudosta tuli itsestään selvää.”

Vanhemmille tämä on suloista. Ajatus kaksosista kieltämättä hirvitti, mutta heti heidän syntymänsä jälkeen oudosta tuli itsestään selvää. Omituiselta tuntui pikemminkin se, että suurin osa muista vanhemmista tuli vastasyntyneiden teho-osastolle hoitamaan vain yhtä vauvaa. Jo sinä välillä vaikeana kesänä minua myös lohdutti ajatus siitä, etteivät erittäin ennenaikaiset vauvamme olleet siellä yksin. Kun he eivät enää tarvinneet keskoskaappeja, he nukkuivat vieretysten samalla patjalla, kylki kyljessä kiinni. He kuulivat toistensa hengityksen. Tunsivat toistensa lämmön. Heidän luotaan oli helpompi lähteä, kun he jäivät sinne molemmat.

En nyt lähde väittämään, että kaksi menisi samalla vaivalla kuin yksi. Esimerkiksi kiskoessaan pimeänä tammikuun aamuna kurahaalareita kahden eteisen matolla retkottavan uhmaikäisen ylle huomaa kyllä hyvin konkreettisesti, että kaksi tarkoittaa kahta ja yhden kanssa olisi ollut nopeammin ulkona. Kaksi merkitsee myös suurempaa todennäköisyyttä sille, että jokin on epäkunnossa. Kaksoset ovat yleensä pahalla tuulella eri aikaan, mikä on tavallaan helpotus mutta myös ikävää, sillä myrskyjä on varsin taajaan.

Toisaalta kaksosvanhemmuus on mielestäni myös helpompaa. Nuorimpamme tarvitsevat minua selvästi vähemmän kuin vanhemmat lapsemme samassa iässä. He eivät hae yhteyttä vanhempiin sisaruksiinsa yhtä päättäväisesti ja toisinaan kyseenalaisin keinoin kuin kuusi vuotta esikoisemme jälkeen syntynyt pikkuveli isoveljeensä. He ovat jollain lailla erikoisen itsenäisiä.

Mutta tietenkään seuraa ei tarvitse etsiä, kun sitä on vieressä. Tekemistä on helpompi keksiä, kun sitä keksii yhdessä. Joukossa ei ole ainoastaan neuvotteluvoimaa, siinä on myös tyyneyttä ja turvaa.

Katsellessani kaksosiani tunnen joskus suorastaan surua vanhempien lasteni puolesta. He joutuivat olemaan pieniä ilman toista samanikäistä rinnallaan. Jouduin itsekin. Suurin osa ihmisistä joutuu. Eikö se ole sääli?

Idealisoin varmaan nyt liikaakin. Yksilöitä kaksosemmekin toki ovat, alusta alkaen luonteenpiirteiltään ja kiinnostuksenkohteiltaan erilaisia. Mitä pidemmälle heidän elämänsä etenee, sitä enemmän tiet erkanevat. Eihän kukaan jää lastenhuoneeseen, oli siellä sitten seuraa tai ei. Tällä hetkellä he ovat painokas me, mutta lopulta heidänkin pronomininsa on yksinäinen minä.

”Tuntuu mahdottomalta ajatukselta, ettei tällaisesta yhteisyydestä jäisi aivoihin pysyvää jälkeä.”

Tuntuu silti mahdottomalta ajatukselta, ettei tällaisesta yhteisyydestä jäisi aivoihin pysyvää jälkeä. Se jälki ei voi olla haitallinen.

Ajattelen, että kaksoset ovat onnekkaita. Ajattelen, että minä kaksosten isänä olen. Vastus neuvotteluissa on välillä tiukka, mutta kestän sen – enhän tietenkään voi kiistää heidän oikeuttaan kollektiiviseen sopimiseen.

Juha Itkonen

Juha Itkonen on kirjailija ja perheenisä, joka yrittää muistaa huomata ihmeet ympärillään. Anna Juhalle palautetta: juha.itkonen@icloud.com

X