Kolumnit

Juha Itkosen kolumni: Erikoinen Lidl-ostos aukaisi suut kassajonossa – seurasi kolmen asiakkaan juttutuokio, joka piristi kaikkien päivää

Ovatko tuntemattomien väliset arkijuttelut vaarassa kadota suurten ikäluokkien mukana? Yritän vaalia arvokasta perintöä ja poistua välillä älypuhelimeni kuplasta, Juha Itkonen kirjoittaa.
Teksti: Juha Itkonen

Muutama viikko sitten Lidlin kassalla huomioni kiinnittyi edelläni asioineeseen mieheen. Viisi punaista ruusukimppua on tavallisena maanantaiaamuna poikkeuksellinen ostos. Ladoin maitopurkkejani hihnalle ja mietin, mitä mies aikoi kukillaan tehdä.

Mies kertoikin itse. ”Tulee kalliiksi tämä avioliitto”, hän sanoi pakatessaan ruusujaan muovipussiin. ”Hääpäivä tänään. Se on aina ollut ruusu jokaisesta vuodesta. Ja nyt ollaan oltu vaimon kanssa 49 vuotta naimisissa.”

”Sanoin miehelle, että tämä vuosihan oli vielä hyvä: hän sai pitää yhden ruusun itse.”

Sanoin miehelle, että tämä vuosihan oli vielä hyvä: hän sai pitää yhden ruusun itse. Sanoin myös olevani siinä käsityksessä, että avioerot ne vasta kalliiksi tulivatkin. Mies myönsi tämän todeksi.

Jonossa takanani ollut mies puolestaan avarsi keskustelua tasa-arvodebatin suuntaan ja mietti, miksi miehet harvoin saavat hääpäivinään samanlaisia ruusulasteja. Vaihdoimme muutaman ajatuksen tästäkin ja poistuimme sitten tahoillemme.

Suomalaiset uskovat liikuttavan vahvasti omaan puhumattomuuteensa. Kaurismäen elokuvat ovat levittäneet vaitonaista imagoa tehokkaasti ulkomaille.

Ja tokihan se toimii, ainakin noin erottautumismielessä. Kun kymmenen vuotta sitten asuimme Saksassa, huomasin itsekin meneväni leikkiin mukaan. Joku kielikurssilaisistamme oli kuullut, että Suomessa ystävykset saattoivat mennä kahvilaan ja istua siellä tunnin puhumatta toisilleen mitään. Pitikö se paikkansa? Minä ja vaimoni nyökyttelimme. Totta kai, sellainen on Suomessa aivan tavallista.

Mutta eihän se oikeasti ole. Tietääkseni kukaan Suomessa ei käyttäydy näin. Kaurismäkeläisessä mytologiassa mykät huoltoasemien kahvilatkin ovat todellisuudessa varsinaisia keskustelukerhoja. Mitä pienempi paikkakunta, sitä tärkeämpi on huoltoaseman kahvilan sosiaalinen funktio.

Saunakulttuurimmekin on puheliasta ja yhteisöllistä. Saksalaisessa saunassa kuiskauskin on liikaa ja hierarkia korkea: ainoastaan virallinen Saunameister saa heittää löylyä. Suomalaisessa uimahallissa pikkulapset käyvät lappomassa vettä kiukaalle. Juttelu omalla porukalla on sallittua, ja välillä keskustelu leviää luontevasti koko saunan laajuiseksi.

Joitakin saunajuttelijat ilmeisesti ärsyttävät. Minusta tällainen spontaani viestintä taas on ihmisuskoa vahvistavaa, silloinkin kun itse osallistun vain kuuntelijana tai olen puhujien kanssa eri mieltä. Lyhyet ystävällismieliset sananvaihdot toisilleen tuntemattomien ihmisten kesken piristävät päivää. Kaupastakin huomasin poistuvani tuona maanantaina paremmalla tuulella kuin olin ollut sinne tullessani.

”Haluan Suomen, jossa vieraatkin ihmiset juttelevat keskenään arkisissa tilanteissa.”

En siis halua hiljaista Suomea. Haluan Suomen, jossa vieraatkin ihmiset juttelevat keskenään arkisissa tilanteissa. Mutta tietenkin Suomi muuttuu jatkuvasti, ja tässä suhteessa ehkä huonompaan suuntaan.

Ruusumies oli eläkeikäinen, sehän on selvää jo ruusujen määrästä. Ja kun nyt ajattelen asiaa, huomattava osa tällaisista siellä täällä kohtaamistani spontaaneista keskustelunavaajista on jo työelämästä poistuneita. Tietenkin siinä iässä on yleensä enemmän aikaa kuin nelikymppisenä. Stressitasot ovat matalammalla.

Mutta ehkä kyse ei ole pelkästään siitä. Luin äskettäin tutkimuksesta, jonka mukaan suuret ikäluokat ovat sosiaalisissa suhteissaan poikkeuksellisia. Heillä on esimerkiksi enemmän läheisiä ystäviä kuin lapsillaan. Ja jotenkinhan se käy järkeen. Heitä on ollut paljon. Heidän on ollut pakko tulla keskenään toimeen paljon nykyistä ahtaammissa kodeissa ja koululuokissa. Myöskään mahdollisuutta paeta todellisia ihmiskontakteja virtuaalisiin ei ole ollut. Tilanteisiin on ollut pakko mennä.

”Suuria ikäluokkia moititaan paljosta, mutta heillä on myös kiistattomia sosiaalisia taitoja, jotka katoavat heidän mukanaan.”

Suuria ikäluokkia moititaan paljosta, mutta heillä on myös kiistattomia sosiaalisia taitoja, jotka katoavat heidän mukanaan. Se surettaa, sillä olen elänyt tämän ikäluokan miesten ja naisten kanssa koko kohta 50-vuotisen elämäni. Heidän tapansa olla maailmassa on minulle läpeensä tuttu.

Yritän siis vaalia arvokasta perintöä ja ottaa kontaktia. Olla hakematta turvaa älypuhelimeni kuplasta. Katsoa ihmistä, ja avata välillä suunikin. Siitä seuraa harvoin mitään pahaa.

X