Juha Itkosen kolumni: Paperille jätetyt jäljet ovat yllättävän pysyviä – mitä me digitaalisen ajan ihmiset jätämme jälkeemme?

Omat paperiset muistoni päättyvät kirjeisiin, jotka silloinen tyttöystäväni lähetti minulle Parolannummen kasarmille 1990-luvun puolivälissä. Sen jälkeen sähköposti alkoi kulkea ja kirjeet siirtyivät sinne, Juha Itkonen kirjoittaa.

En muista enää hänen nimeään. Tyttö hän oli, sen muistan, ja Italiasta – hän oli valikoitunut kumppanikseni, kun olin täyttänyt koulussa annetun lomakkeen ja ilmoittanut halukkuuteni kansainväliseen kirjeenvaihtoon. Kirjeet saapuivat harvakseltaan ohuissa vaaleansinissä lentopostikuorissa. Samanlaisissa lähetin omani Italiaan. Niitä ei kertynyt kovin paljon, sillä kirjoittaminen tuntui vaikealta, emmehän oikein vielä edes osanneet englantia.

Antoisampaa kirjeenvaihto oli Myyrmäessä asuneen serkkuni kanssa. Hän oli minun ikäiseni ja samoista asioista kiinnostunut tyttö, ahkera lukija mutta myös urheilullinen. Vaihdoimme keskenämme kirjavinkkejä ja muita kuulumisia. Kotiosoitteidemme välillä oli sata kilometriä, mutta silloisessa maailmassani Myyrmäki oli kaukana ja eksoottinen, siellähän katukyltitkin olivat kaksikielisiä. Kirjeet Kuohukujalta saapuivat toisesta todellisuudesta.

Yhdeksännellä luokalla kävimme luokkaretkellä Itävallassa. Viimeisenä iltana siellä päädyin yllätyksekseni pussailemaan. Käynnistyi kaukosuhde, joka 1990-luvun alussa toteutui jonkin aikaa kirjeitse. Kellarivarastossa jonkin banaanilaatikon pohjalla nekin edelleen ovat, Andrean kirjeet. Paperille jätetyt jäljet ovat yllättävän pysyviä.

Muistelen tällaisia, koska luin juuri äsken aivan lumoavan kirjan. Aino ja Alvar Aallon tyttärenpojan Heikki Aalto-Alasen kirjoittama Rakastan sinussa ihmistä kertoo pariskunnan tarinan. Teksti on muutenkin hyvää, mutta kirjan taika on nimenomaan autenttisessa kirjeenvaihdossa kolmen vuosikymmenen ajalta.

Aiemmin minulla ei ollut oikeastaan minkäänlaista käsitystä Alvar Aallosta ihmisenä. Hän oli maljakko, Finlandia-talo ja Viipurin kirjasto. Suurmies, yhtä kuin työnsä ja maineensa, jähmeä ja etäinen. Aino taas oli epäoikeudenmukaisesti suurmiehen varjoon jäänyt voimanainen, joka itse asiassa oli tehnyt Alvarin työt.

”Aino ei ole Alvarin varjossa, eikä Alvar ole ollenkaan jähmeä.”

Kirjeistä tällaista vaikutelmaa ei synny. Aino ei ole Alvarin varjossa, eikä Alvar ole ollenkaan jähmeä. Päinvastoin, hänen kirjeensä vaimolleen ovat leikkisiä ja verbaalisesti kekseliäitä, aivan kuin myös Ainon kirjeet Alvarille. Lempinimissä, hellittelysanoissa ja intiimeissä vihjailuissa ei säästellä.

Kaksilapsinen start up -yrittäjäpariskunta elää kiireistä ja kansainvälistä elämää. Samoilla liuskoilla tehdään rakkaudentunnustuksia ja suunnitellaan liikeasioita. Sovitaan tulemisista ja menemisistä, sillä Alvarin ja välillä Ainonkin reissatessa yhteydenpito on satunnaisia sähkeitä lukuun ottamatta kirjeiden varassa. Piirtyy kuva kahdesta yhteiselle tavoitteelle omistautuneesta ihmisestä, jotka onnekseen sattuvat myös rakastamaan toisiaan. Rakkaus ei ole kiinnipitämistä, eron jaksot ovat pitkiä ja ilmeisesti kaikenlaista tapahtuu, mutta keskinäinen side kestää.

Kirjeissä näkyy myös taustalla kuohuva aika. Parikymmentä vuotta kestänyt rauhan aika päättyy juuri kun Aallot ovat saamassa ulkomaanbisneksensä vetämään. Sota syttyy. Siinä ei ole mitään järkeä, mutta niin kuitenkin käy. Ainon ja Alvarin kirjeet 1930-luvun lopulta herättävät tässä ajassa epämiellyttäviä väristyksiä.

Näin hyvin säilynyt kirjeenvaihto on todellinen aarre, varsinkin kun Aallot ovat merkittäviä ihmisiä. Mutta olisi se muutenkin. Työhuoneellani on nippu sodanaikaisia kirjeitä sekä isän- että äidinpuoleisilta isovanhemmiltani. Nämä nyt jo pitkään poissa olleet ihmiset tuntuvat ihmeellisen eläviltä aina niitä lueskellessani.

”Tekee hyvää kirjoittaa kirje, ja on mukavaa saada sellainen.”

Mitä me digitaalisen ajan ihmiset jätämme jälkeemme? Omat paperiset muistoni päättyvät kirjeisiin, jotka silloinen tyttöystäväni lähetti minulle Parolannummen kasarmille 1990-luvun puolivälissä. Sen jälkeen sähköposti alkoi kulkea ja kirjeet siirtyivät sinne. Osa on kadonnut, osa tallessa, mutta tallessa olevatkaan eivät tunnu olevan tallessa kuin väliaikaisesti. Palvelimet kaatuvat tai pilvet katoavat. Ajatukset, jotka mielellään säilyttäisi, lilluvat samassa siivoamattomassa inboxissa jokapäiväisen kuonan kanssa.

Olen silti kirjoittanut kirjeitä. Väline on nimittäin lopulta kuitenkin sivuseikka, sähköposti on kirje, jos sen kirjoittaa niin kuin kirje kirjoitetaan. Ajatuksella. Ei välttämättä hitaasti mutta keskittyneesti. Juuri sille yhdelle ihmiselle, joka kirjeen lukee. Tekee hyvää kirjoittaa kirje, ja on mukavaa saada sellainen. Valitkaapa sopiva kohde ja kokeilkaa joskus.