Kolumnit

Juha Itkosen kolumni: Soitin autossa ”ikäihmisten kappaleen” – biisi räjäytti potin ja juurtui perhettä yhdistäväksi suosikiksi

Isäni Saabissa kuunneltiin Juicea, oman perheeni suosikiksi löytyi yllättävä tämän ajan hitti. Perheen yhteinen suosikkilaulu autossa jää muistoihin loppuiäksi, Juha Itkonen kirjoittaa.

Teksti:
Juha Itkonen

Isäni Saabissa kuunneltiin Juicea, oman perheeni suosikiksi löytyi yllättävä tämän ajan hitti. Perheen yhteinen suosikkilaulu autossa jää muistoihin loppuiäksi, Juha Itkonen kirjoittaa.

Saattaa hyvinkin olla, että ette ole vielä kuulleet Samuli Putron uutta Kakarat-kappaletta. Minä sen sijaan olen, ehkä noin viisikymmentä kertaa, enkä ikinä yksin.

Ensimmäisen kerran laitoin biisin soimaan autostereoista pari kuukautta sitten, kun olimme perheen kanssa matkalla mökille. En odottanut ikäihmisten musiikille suurta suosiota, mutta yllättäen palaute takapenkiltä olikin ihastunutta. ”Uudestaan”, kaksi viisivuotiasta huusi. Yksitoistavuotias oli samaa mieltä.

Toteutin toiveen. ”Uudestaan”, kuului jälleen. ”Tää on paras!” Vielä pari kuuntelukertaa lisää, ja koko takapenkki hoilasikin jo Putron mukana.

”Automatka Ruotsiin kesti monta päivää, koska jäätiin Turkuun hölmöilemään. Ei syöty paitsi pitsaa, ei juotu paitsi kaljaa, ihastuttiin niin kuin vain kakarat voi.”

Kertosäe on kieltämättä myös melodisesti tarttuva. Luulen silti, että poikkeuksellisen suosion syy on sanoissa, ja aivan erityisesti yhdessä.

Biisin avainsana on ”hölmöilemään”. Se puhuttelee eri-ikäisiä kuulijoita. Kappaleen kuvaama noin parikymppisten ihmisten hölmöily poikkeaa yksityiskohdiltaan viisivuotiaiden hölmöilystä, mutta hekin pystyvät samastumaan: tämä lauluhan kertoo meistä.

”Tulee reipas olo, kun viisivuotiaana laulaa hoilottelee kaljanjuonnista.”

Pitsa ensisijaisena ruokavaliona kuulostaa kiehtovan holtittomalta jo päiväkoti-ikäisen mielestä. Mitä kaljaan tulee, itse aine on toki vieras, mutta sana sopivasti kyseenalainen ja siksi ihanasti hykerryttävä. Tulee reipas olo, kun viisivuotiaana laulaa hoilottelee kaljanjuonnista.

Myöhemmin kappaleessa esiintyy vielä kiistatta kielletty sana. Aikuisuus on paskaa, Putro laulaa, ja viisivuotiaat laulavat mukana edelleen – tietenkin vailla minkäänlaista kapasiteettia ymmärtää, millaisia avaruuksia tämä kolmen sanan lause kohta viisikymppisen ihmisen mielessä avaa. Mutta ehkä he silti ymmärtävät jotain.

Ainakin he aina vakavoituvat hienossa väliosassa, jossa kesän hölmöilyt on hölmöilty, ystävät kaikonneet ympäriltä ja yksinäisyys iskee.

”Kun lukuvuosi alkoi, niin muuttokuorma lähti Keski-Suomen suuntaan, hei hei nyt sit vaan. Aikuisuus on paskaa, matot täytyi laittaa, yksinäisen kämpän lattioille.”

Minua tämä liikuttaa. Aikatasot liikahtelevat sisälläni ja ajattelen yhtä aikaa sekä mennyttä että tulevaa: ensimmäistä Helsingin-kämppääni karussa elementtitalossa Etelä-Haagassa ja niitä toistaiseksi tuntemattomia huoneita, joiden lattioille omat lapseni laittavat meiltä mahdollisesti muuttokuormaansa saamansa matot.

Esikoisen kohdalla tämä hetki ei ole kaukana. Ihan vielä siinä pisteessä ei kuitenkaan olla, seitsemäntoistavuotiaskin on yhä usein matkassamme mukana, ja tila-auton umpiossa on laulua ja iloa ja ääntä ja meteliä. Tiedän muistavani tämän kappaleen niin kauan kuin nyt jotain ylipäätään muistan. Lapsenikin saattavat muistaa. Musiikki on tehnyt taikansa, yhdistänyt meidät ja painunut mieliimme.

Oman lapsuuteni automatkoilla musiikillinen valikoima oli rajallinen. Spotifyta ei ollut, eikä vanhemmillani kovin paljon c-kasettejakaan. Lapsiani ympäröivään yltäkylläisyyteen verrattuna elin lohduttomassa niukkuudessa.

”Einari katsoi Mäkis-Jaskaa ja sanoi Spraitin olevan paskaa. Loistavaa!”

Kaikenlaista kaikissa isäni Saabeissakin silti soi, aikuisten ihmisten kappaleita, ja käsittelin niitä lapsen aivoilla. Juicen kappaleissa minua viehätti nimenomaan hölmöily, Jyrkin tyrkkimiset ja Sepon tekemät tepposet.

Einari katsoi Mäkis-Jaskaa ja sanoi Spraitin olevan paskaa. Loistavaa!

Toisaalta Juicen vakava puoli, painajaiset, ajatusten rauniot ja pommikonelaivueet, kosketteli sekin sieluani. Minusta oli myös jotenkin mielettömän hienoa, ettei hän itkenyt surusta eikä ilosta vaan ihan muuten vaan. Laulu sanoitti minut lapsena silloin tällöin vallanneen tunteen, jota en koskaan osannut kenellekään selittää. Se tunne oli syksyn sävel.

En siis ihan ymmärtänyt, ja ymmärsin silti. Ymmärsin olennaisen. Hölmöillä sai, muttei koko aikaa. Maailma oli kova ja asetti vaatimuksiaan niin aikuisille kuin lapsille. Elämä oli kuolemista, muttei silti pohjattoman surullista.

Ehkä sittenkin enemmän iloista. Vain elämää.

Juha Itkonen

Juha Itkonen on kirjailija ja perheenisä, joka yrittää muistaa huomata ihmeet ympärillään. Anna Juhalle palautetta: juha.itkonen@icloud.com

X