Juha Itkosen kolumni: Tajuan tyttösankarin merkityksen rakastetussa lastenkirjassa – saavatko pojat yhtä lailla tarvitsemaansa kannustusta?
Huomio poikien ja nuorten miesten erityisiin haasteisiin tuntuu liian usein kilpistyvän menneiden miessukupolvien lokoisiin oloihin. Ajat ovat jo muuttuneet, kirjoittaa Juha Itkonen kolumnissaan.
Huomio poikien ja nuorten miesten erityisiin haasteisiin tuntuu liian usein kilpistyvän menneiden miessukupolvien lokoisiin oloihin. Ajat ovat jo muuttuneet, kirjoittaa Juha Itkonen kolumnissaan.
Mukavimpia puolia melko pitkällä aikavälillä syntyneiden lasten vanhemmuudessa on mahdollisuus saada kokea samat asiat uudestaan aina itsekin vähän eri ikäisenä. Luin Ronja Ryövärintyttären ensimmäisen kerran ääneen noin kaksitoista vuotta sitten. Kuuden vuoden päästä tuli seuraava kierros ja äskettäin vielä kolmas.
Kirja on edelleen yhtä erinomainen, mutta jokaisella lukukerralla oma huomioni on kiinnittynyt hiukan erilaisiin asioihin.
”Tällä kertaa Ronja Ryövärintytärtä lukiessa havahduin Matiaksen naurettavuuteen.”
Tällä kertaa havahduin Matiaksen naurettavuuteen. Ylidramaattinen ja hermoheikko ryöväriruhtinas pitäisi tyttärensä mieluummin linnanmuurien takana suojassa maailman vaaroilta. Kun Ronja on kuumeessa, Loviisan on sekä pidettävä huolta lapsesta että rauhoiteltava hänen isäänsä.
Matiaksen syntejä ovat myös ylpeys ja jääräpäisyys. Johtajanakin hän on surkea, häneltä puuttuu jopa velvollisuudentunto – kun rosvopäällikkö vajoaa itsesäälin syövereihin, ryöstöretkille ei enää edes lähdetä. Suuri ja mahtava mies on virtahepo linnansalissa, valtava vauva, joka nielee kaiken ilman ympäriltään.
Vuonna 1907 syntynyt Astrid Lindgren eli elämänsä miesten maailmassa, erittäin menestyksekkäästi mutta ei ilman vaikeita valintoja. Hän muun muassa sai 19-vuotiaana lapsen mutta ei halunnut mennä naimisiin lapsen isän kanssa, koska kotirouvan elämä ei houkutellut. Poika asui varhaislapsuutensa sijaisperheessä Kööpenhaminassa.
Lindgrenin kypsässä iässä kirjoittamaa kirjaa tekee mieli tulkita tästä näkökulmasta. Kokemusta miessukupuolesta on kertynyt, ja viimeistään tässä vaiheessa taloudellisesti ja henkisesti täysin riippumaton kirjailija antaa palaa. Kuva Matiaksesta ei ole ilkeä, mutta yli seitsemänkymppisen Astridin voi kyllä kuvitella hekottelemassa kirjoituskoneensa ääressä.
Toisaalta Lindgren ei mitenkään vapautunut vanhemmiten vaan haastoi kirjoillaan sukupuolirooleja uransa alusta asti.
Vuonna 1945 Peppi Pitkätossu oli täysin poikkeuksellinen satuhahmo: yksin elävä, rosvot painiotteilla taltuttava ja verbaalisesti ylivoimainen pikkutyttö. Nykyään Pepin reipas asenne ja ronskit toimintatavat ovat lastenkulttuurissa siinä määrin valtavirtaa, että eräs erittäin aktiivisen ja voimakastahtoisen tyttölapsen isä toivoi kirjoihin ja sarjoihin rauhallisempia roolimalleja. Jos tyttöä vielä lietsotaan villimmäksi, hän ei enää pärjää.
”Lukiessani Ronjaa nyt, ensimmäistä kertaa omalle tyttärelleni, tajusin entistä selvemmin Ronjan kaltaisten tyttösankareiden merkityksen.”
Tunnen kyllä pärjääväni omani kanssa. Lukiessani Ronjaa nyt, ensimmäistä kertaa omalle tyttärelleni, tajusin entistä selvemmin Ronjan kaltaisten tyttösankareiden merkityksen. Mahtavaa, ettei sellaisista ole enää pulaa.
Mutta koska samaa kirjaa kuunteli samaan aikaan myös tytön kaksosveli, ajattelin myös häntä. Minulla oli siinä sattumalta sylissäni molemmat, Ronja ja Birk, samana päivänä syntyneet, enkä ollut yhtään sen enempää huolissani tytön tulevaisuudesta kuin pojan.
Ehkä pikemminkin päinvastoin, sillä monet mittarit osoittavat nyt siihen suuntaan, että nimenomaan pojat ovat putoamassa kyydistä.
Mistä se johtuu? Onko tarjolla riittävästi sen kaltaista kannustusta, jota juuri tässä ajassa kasvavat pojat tarvitsisivat? Huomion kiinnittäminen poikien ja nuorten miesten erityisiin haasteisiin tuntuu liian usein kilpistyvän menneiden miessukupolvien lokoisiin oloihin, vaikka Matiasten hallitsema maailma on jo historiaa.
Oikeastaanhan Matias on muinaisjäänne jo kirjassakin. Kilpaileva ryöväriruhtinas Borka edustaa selvästi samaa miestyyppiä, mutta Borkan poika Birk on yhtä vähän isänsä kaltainen kuin Ronjakin. Aika ajaa vanhojen jäärien ohi.
Tarinan lopulta varsin monipuolista mieskuvaa laajentaa osaltaan myös vanha Kalju-Pietu, joka hänkin yrittää takoa järkeä Matiaksen kovaan kalloon. Toksisuus ei Lindgrenin mukaan siis ehkä sittenkään ole sukupuolisidonnainen vaan lähinnä yksilöllinen ominaisuus.
Sitä paitsi Matiaskaan ei ole parantumaton. Hän kuitenkin rakastaa Ronjaansa heti ensiparkaisusta lähtien, itse asiassa täysin kohtuuttomasti, ja koska rakkaus on suurin, draamakuninkaan on pakko oppia edes hiukan hillitsemään itseään ja huonoja taipumuksiaan.
Hän onnistuu siinä. Miehistä kovapäisimmätkin oppivat, kun oma tytär opettaa.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous