Jyrki Lehtolan kolumni: Lämmin, parempi kuin kylmä

Nykyisen lastenhoitotulkinnan mukaan vanhempani toivoivat ennenaikaista menehtymistäni.

Sukumme kesämökin rannasta löytyi jäiden lähdön jälkeen kokoelma mädäntynyttä puuta.

”Mädäntynyttä puuta, mahtavaa!” Koska oli 70-luku, koimme serkkujeni kanssa puukasan lahjaksi taivaalta, ja koska emme osanneet rakentaa, päätimme rakentaa puukasasta purjeveneen.

Puuvene tarkoitti vanerilevyä, johon naulasimme sinne tänne lautoja ja kakkosnelosia. Koska kyseessä oli purjevene eikä mikään vitsi, vanerilevyn keskelle porattiin reikä. Reikään tungettiin metsästä hakattu nuori koivu, johon vanhemmat lahjoittivat lakanan purjeeksi.

”Hei, me lähdetään purjehtimaan järven poikki tuonne kaupalle, kun tuuleekin hyvin!”

”Pitäkää hauskaa!” huudettiin aurinkotuoleista takaisin.

Purjehdimme kolmen kilometrin matkan kaupalle omatekoisella vitsillämme, ja takaisin tultuamme vanhemmat kysyivät, oliko kivaa.

”Oliko kivaa?” Meillä ei ollut pelastusliivejä, ei vesisuojattuja kännyköitä, veneemme oli vitsi ja te kysytte, oliko meillä kivaa.

Kun aikuisena muistelin vanhemmilleni purjehdusseikkailuamme ja ihmettelin, miksi te ette välittäneet lapsista, he vain nauroivat.

Kylmän kesän alkuviikkoina Helsingin Sanomissa oli juttu kylmistä uimavesistä. Jutussa kysyttiin: ”Mitä pitää huomioida, jos lapsi ui viileässä järvivedessä?”.

Pitkässä jutussa tunnelmoitiin ensin, että kylmää on kuulkaa ollut, uimakouluihin ei ole ollut osallistujia, mutta kyllä ne vedet sitten nopeasti lämpenevät. Vasta jutun lopussa palattiin siihen, mitä alussa luvattiin, eli ”mitä pitää huomioida, jos lapsi ui viileässä järvivedessä?”. No ainakin se, että ottakaa lapselle mukaan lämpimiä vaatteita, jotka lapsi voi pukea ylleen uituaan kylmässä vedessä.

Lämpimiä vaatteita! Ettei olisi kylmä vaan lämmin! Kiitos neuvosta, nyt lapsen kelpaa!

Kaikki tekevät sitä nykyään: esittävät kysymyksiä, joita ei tulisi esittää. Kun ennen arki oli jotain, johon ei kiinnittänyt niin suurta huomiota, kun se oli, tuota noin, arkea, nyt arjesta on tullut uutinen.

Ja siinä uutisessa kerrotaan, kuinka usein lapsen yöpuku tulee vaihtaa (riippuu tilanteesta); millaista aurinkorasvaa lapseen tulee hieroa (korkea kerroin, paras kerroin); miten lasta tulee torua (toru lapsen käytöstä, älä lasta) ja miten lapsen tulee syödä (monipuolisesti, olisiko hyvä idea?).

Ja vaikka lapsesta onkin tullut yleisen välittämisemme mittari, myös me aikuiset olemme nykyään niin pihalla, että lehdissä kerrotaan meille, miten keittää kananmuna oikein, miten viikata lakana, kuinka usein tulee pestä lattiat ja mitkä ovat ”viisi yleisintä imurointimokaa, jotka sinäkin teet”.

Tiedotusvälineitä on turha syyttää turhien ongelmien tuomisesta maailmaan, sillä ne vain vastaavat kysyntään. Ja tuo kysyntä on kasvava joukko aikuisia esittämässä internetissä toisilleen kysymyksiä, joita ei tulisi esittää. Siellä aikuiset kysyvät toisiltaan, kummalla rinnalla imettäminen kannattaa aloittaa; mistä saada uusia ystäviä; kuinka usein hiukset kannattaa pestä; miten voittaa uhkapeleissä ja ”miten saadaan mies sekoamaan sängyssä”.

Jotain on tapahtunut lyhyessä ajassa. Tuhansia erilaisia muutoksia, joista tässä kaksi:

Me tulimme tyytyväisiksi tietämättömyydestämme. Vanha sivistysideaali sai jäädä, kun internet toi meille mahdollisuuden lievittää yksinäisyyttämme esittämällä toisillemme tyhmiä kysymyksiä siitä, miten arki pitää hoitaa, ja sinne me jäimme, riitelemään siitä, kuinka usein hiukset tulee pestä.

Me aloimme tehdä itsestämme tärkeitä lastemme avulla. Niin paljon uutisoitiin huonosta kasvatuksesta, vaarallisesta kaupungista ja surkeista vanhemmista, että me näytimme, kuinka asiat tehdään oikein. Me välitimme.

Me osallistuimme Wilma-keskusteluihin, kyseenalaistimme kouluruokailua, opetusta, lasten kavereita, luimme kaiken mahdollisen syömis- ja kehityshäiriöistä ja me ylisuojelimme lapsiamme sen sijaan, että olisimme vain istuneet aurinkotuolilla ja antaneet heidän olla.

Kaikki Jyrki Lehtolan kolumnit