Jyrki Lehtolan kolumni: Miksi pisin matka on paikkaan nimeltä Minä?

”Henkistä polkua kuljetaan pienin askelin”.

Me olemme löytäneet uudestaan henkisyyden. Tai aina se on ollut vienosti taustalla, kun olemme muuttaneet itseämme uusien ajanviettokeksintöjen tahdissa.

Siellä se kykki taustalla meditaationa, kun istuimme keittiönpöydän ääreen värikynien ja aikuisten värityskirjojen kanssa.

Kivikautisen syömisen jäljitteleminen oli huomattavasti henkistyneempää kuin se, että tylsästi vain ”vähentää rasvaa ja sokeria”.

Kodissa nyhvääminen muuttui syvällisemmäksi, kun se brändättiin uudelleen ”kotoiluna”.

Muistilistat ovat arjelle välttämättömiä apuvälineitä, mutta kun ne korotettiin ”bujoiluksi”, tuli olo, että olimme lähemmässä kosketuksessa johonkin suurempaan kuin vain siihen, että ”muista ostaa maitoa”.

Ja kun asunto KonMarin nimissä oli tyhjennetty kaikesta turhasta, se oli pelkkänä tekona kovin henkistä, ja henkisyys vain korostui, kun havahduimme, ettei tyhjässä asunnossa ole muuta tekemistä kuin kasvaa ihmisenä.

Nyt on viimein tullut aika unohtaa kaikki turha ulkopuolinen ja keskittyä vain henkiseen kasvuun. Lehdissä haastateltavat kertovat yhä innostuneemmin henkisistä harrastuksistaan. Uutuuskirjoissa opetetaan, miten löytää itsensä. Kolumnit eivät enää käsittele maailmanpolitiikkaa vaan sitä, miten ystävystyä itsensä kanssa.

Uushenkistyminen on tähän mennessä ollut valitettavasti kovin aran oloista puuhailua. Uudessa henkistymisen aallossa ei tuijoteta pohjattomaan kuiluun, ei nousta jättiläisten harteille, ei hypätä tuntemattomaan vaan ollaan pieniä ja arkisia, kuin arkoja yläastelaisia erittelemässä epävarmoina tunteitaan.

Uudella henkisyyden polulla otetaan kunnianhimottomasti ainoastaan pieniä askeleita, ja noita askeleitakin on vain kahdenlaisia.

Henkistymisen ensiaskeleilla liikutaan varmoilla turvallisten mantrojen poluilla. Minä voin olla itseni paras ystävä. Ihminen on kokonaisuus. Henkisyyteen ei ole oikopolkuja. ”Henkistä polkua kuljetaan pienin askelin.”

Ensiaskeleiden jälkeen kävellään jo vähän uskaliaammin ja jopa takaperin, jolloin tehdään taikatemppu, jossa jonkun asian vastakohta onkin asia itse. Arki on suurinta juhlaa. Pisin tekemämme matka on paikkaan, joka on lähimpänä, eli vuorelle nimeltä Minä. Kun kohtaamme toisen, kohtaamme samalla itsemme.

Ihan kiva, mutta silti vähän voisi korottaa kunnianhimon ja yrityksen astetta, kun tässä kuitenkin on kyse henkistymisestämme, ei käynnistä autokorjaamolla.

Luovuudesta puhutaan kovasti ihmisen ja yhteiskunnan kasvun yhteydessä. Se puuttuu kuitenkin lähes täysin uushenkistymisestä. Ratkaisut eivät ole rohkeita hyppäyksiä tuntemattomaan, vaan niitä sävyttää arkuus, pienet askelet. Ihan kuin pelättäisiin, että jäätäisiin kiinni pinnallisuudesta; siitä, että ei ollakaan riittävän henkisiä.

Rohkeasti vain luovia ratkaisuja sinne henkistymisen tielle! Mallia voisi ottaa vaikka dieeteistä, jotka ovat nykypäivänä luovinta, mitä suuri joukko toisilleen tuntemattomia ihmisiä harrastaa samaan aikaan. Jos esimerkiksi noudatamme paleodieettiä ja syömme kuin kivikaudella, miksi emme soveltaisi konseptia myös henkistymiseemme? Mitä jos yrittäisimme tuottaa vain sellaisia ajatuksia, joita kivikaudella tuotettiin? Ajatuksemme keskittyisivät olennaiseen, pääsisimme sosiaalisen median ja joukkoajattelun harhoista, kun ajattelisimme maailmaa vain selviytymisen kautta.

Tai entä jos muokkaisimme Atkinsin dieetistä henkistymisversion, jossa hiilihydraatit edustaisivat sanoja ”minä ja mun tunteet”, ja henkistä Atkinsia soveltaessamme yrittäisimme kasvaa ihmisinä ajattelemaan muutakin kuin sitä, miltä meistä nyt tuntuu?

Tai mitä jos olisimme kunnolla kunnianhimoisia luovuudessamme ja henkistymisemme perustuisi siihen, että ajattelisimme vain N-kirjaimella alkavia ajatuksia? Suurimmat ajatukset syntyvät usein rajoituksista, ei siitä, että mitä vain voi ja saa tehdä.

Uushenkistymisen aika on taas keskuudessamme, ja olisi toivottavaa, että uskallettaisiin ottaa niiden iänikuisten pienten askelten sijaan jättikokoisia harppauksia ja odottaa uteliaina, mitä sitten tapahtuu.