Jyrki Lehtolan kolumni: Miksi mies vähättelee naisen älyä?

Jätämmekö jonkin ajatuksemme kertomatta puolisoillemme siksi, että he ovat vain naisia ja ajatukseni oli vaikeanpuoleinen, koska olen mies, kysyy Jyrki Lehtola kolumnissaan.

Hei naiset!

Anna-lehden lukijoista suurehko osa on naisia, joten kirjoitan teille nyt yk-sin-ker-tai-ses-ti.

Mitä kuuluu, naiset!? Onko rakkautta ilmassa? Kesä lähestyy, sehän on mukavaa, eikö olekin? Oletteko lähdössä matkoille vai onko tarkoitus pysyä Suomessa?

No niin! Ottakaa oikein mukava asento sohvalla ja viihdytään yhdessä, kun luette seuraavaa virkettä.

Ei nyt jutella sotesta, Me too -liikkeestä tai muista ikävistä asioista vaan nautiskellaan, eikö vain?

Tuntuiko kivalta? Tuliko sellainen olo, että tässä julkisesti pidetään ihmistä yksinkertaisena hänen sukupuolensa takia?

Luulisi, ettei tunnu kivalta kenestäkään. Luulisi, ettei tuollainen asenne tulisi tänä päivänä edes kenenkään mieleen, mutta valitettavasti tulee.

Yleisradio päätti taannoin lopettaa pitkäaikaisen Pressiklubi-ohjelmansa. Sen tilalle on tulossa ensi syksynä uusi ohjelma, Marja Sannikan ja Sanna Ukkolan vetämä Sannikka & Ukkola.

Uutta ohjelmaa varten Yleisradio on tehnyt asiakasanalyysin ja pyrkii nyt Sannikka & Ukkolalla kertomaan ajankohtaisista ilmiöistä tavalla, joka kiinnostaisi enemmän naispuolista yleisöä. Kanavapäällikön, miehen, mukaan sillä tarkoitetaan sitä, että ajankohtaisiin asioihin ”otetaan pikkuisen viihtyvyysmoodia mukaan”.

Niinpä. Ei pysty nainen ymmärtämään vakavia, monimutkaisia kysymyksiä ilman, että on vähän viihdettä mukana. Nainen on sellaiseksi luotu: yksinkertaiseksi ja kevytmieliseksi, ei kestä raskaita miesten aiheita ilman, että niitä naista varten vähän kevennetään.

Kohtasin itse vastaavanlaisen asenteen muutama vuosi sitten erästä tv-ohjelmaa käsikirjoittaessani.

Kyseessä oli yksi niistä lukuisista ohjelmaideoista, jossa asetellaan potentiaalisesti kiinnostavia, nopeasanaisia ja julkisuudesta tuttuja ihmisiä pöydän ympärille, annetaan niiden olla nokkelia ja toivotaan parasta.

Tuolloin kritiikin alla olivat ns. all male panelit, paneelit, joissa vakavista asioista keskustelemassa oli vain miehiä, kun naiset voivat sitten omissa paneeleissaan keskustella lastenkasvatuksesta.

Käsikirjoittamani tv-ohjelman idea oli se, että paneelin puheenjohtajaa myöten kaikki keskustelijat olivat naisia. Ohjelman tilaajan, miehen, mukaan ohjelman kohdeyleisö koostuisi lähinnä naisista, koska ketä miestä nyt kiinnostaisivat naiset puhumassa keskenään (en tosin koskaan ymmärtänyt, miksi käsikirjoittajaksi palkattiin mies).

Niin kuin kaikissa tällaisissa ohjelmissa, tarkoitus oli etsiä yllättäviä, tuoreita tai tarkoituksellisen tyhmiä näkökulmia viikon puheenaiheisiin. Ohjelmassa käsiteltiin mitä vain: politiikkaa, viihdettä, liikennettä, alkoholia, rasismia.

Jossain vaiheessa ohjelman tilaajalta, mieheltä, saapui tuotantoyhtiölle meili, jossa toivottiin, ettei ohjelmassa käsiteltäisi niin paljon politiikkaa ja muita ajankohtaisia asioita. Tilaaja, mies, ei ehkä ollut keksinyt vastausta Freudin kysymykseen, mitä nainen haluaa, mutta hänellä oli varmuus siitä, mikä naista kiinnostaa. Hänen mukaansa naisia kiinnostavat ”kengät, vaatteet, lapset, matkailu, lemmikkieläimet ja ihmissuhteet” – niitä tulisi ohjelmassa käsitellä, sillä kaikki muu on naiselle liian monimutkaista.

Kengät, vaatteet, lapset, matkailu, lemmikkieläimet ja ihmissuhteet. Katselin pitkään tilaajan, miehen, lähettämää listaa naisia kiinnostavista asioista ja mietin, että toki tämä on vain yhdentekevä tv-ohjelma, mutta kyllä tällaisellekin syrjinnälle pitäisi olla juridinen määritelmä.

Puhuvatko miehet lounastunnilla keskenään budjettivajeesta, kvanttifysiikasta ja Martin Heideggerista, mutta kun nainen liittyy lounasseurueeseen, puheenaiheet kevenevät kissa- ja matkailupainotteisiksi, jotta nainenkin pysyisi keskustelussa mukana?

Jätämmekö jonkin ajatuksemme kertomatta puolisoillemme siksi, että he ovat vain naisia ja ajatukseni oli vaikeanpuoleinen, koska olen mies?

Ilmaisemmeko asian yksinkertaisemmin naiselle kuin miehelle, jotta hän varmasti ymmärtäisi?

Emme tietenkään. Miksi tuollainen ajattelutapa vallitsee edelleenkin televisiossa, joka saa suoltaa sitä vielä yhdelle sukupolvelle?