Jyrki Lehtolan kolumni: Rakastan kalaruokia!

Vaikka elämmekin digitaalisen, nopean rakkauden ja hylkäämisen aikaa, sieltä täältä pikkulehtiä ja nettisivuja löytyy edelleenkin jotain sellaista kuin seuranhakupalstoja.

Niissä 35-vuotias urheilullinen, velattomassa omakotitalossa asuva ja vakaassa työssä käyvä huumorintajuinen mieshenkilö etsii kumppania matkoille, kävelyille ja elämään ylipäätään.

Näiden ilmoitusten totuudellisuuteen on aina suhtauduttu sen verran pilkallisesti, että niistä on tullut oma kansanhumoristinen sanaselvittelylaji.

Urheilullinen tarkoittaa sitä, että mies on aina verkkareissa. Maksettu omakotitalo on se, jossa äiti vielä asuu, ja äiti on se vakaa työnantajakin silloin harvoin, kun 52-vuotias aikamiespoika jaksaa lumet luoda. Matkat, kävely ja elämä ylipäätään tarkoittavat alle parin kilometrin pituisen matkan kulkemista lähibaariin, ja huumorintajusta kertoo koko se ilmoitus, että tavallaan ainakin se pitää paikkansa.

Jos joku näiden ilmoitusten kautta löysi itselleen elämänkumppanin, ei sitä aluksi aivan hyväksyttävänä pidetty. Jotain epäilyttävää pitää olla miehessä, joka noin seuraa etsii. Ei se ole sellainen kuin väittää, parempaa esittää kuin on.

Kaikki me esitämme parempaa kuin olemme.

Perheeni pilkkaa minua, syystä, monesta asiasta. Eräs on se, että tutustumisen alkuvaiheessa olen kuulemma kertonut puolisolleni, että ”lempiruokani on kuha”.

Lempiruokani ei ole kuha. Syön kalaa, kun sitä on, joskus jopa tilaan sitä ravintoloissa, mutta kuha on kuha; tylsähkö kala, jolla ei ole mitään tekemistä kaikkien niiden tunteiden kanssa, jotka vasikasta hyvin valmistettu wieninleike sisälläni aiheuttaa.

Mutta suhteemme alussa lempiruokani oli kuha, koska halusin vaikuttaa paremmalta kuin olen eli valistuneelta, terveydestään huolehtivalta ja omega-3-pitoisuuksista kaiken tietävältä modernilta mieheltä; lähtisimmekö kuhan nautittuamme kenties kävelemään luontoon, siellä on ihana ilma!

Kun puolisoni kertoi lapsille, että ”se väitti, että sen lempiruoka on kuha”, lapset pilkkasivat ja nauroivat, koska valhe oli niin kömpelö ja epäuskottava.

En täysin ymmärtänyt naurua.

Kuka nyt ei haluaisi antaa itsestään parempaa kuvaa?

Amerikkalaisessa The Onion -satiirilehdessä julkaistiin kesän kynnyksellä keksitty pikku-uutinen: ”Koko maan poikaystävät kauhuissaan ilmaisen puistotapahtumakauden alkaessa.”

Uutisessa poikaystävät kuvasivat tunnelmiaan, kun edessä olisi taas kesä ilmaisia kulttuuritapahtumia: ”Tyttöystäväni haluaa jo nyt mennä katsomaan jotain brasilialaista torvensoittajaa, ja sitten niitä tyyppejä, joilla on nuket kädessään, ja ne nuket on niin kuin poliitikkoja. Ihan kivaa varmaan, mutta kotona olisi ilmastointi, ja mun mielestä me käydään ulkona muutenkin koko ajan.”

Uutista ei oltu taustoitettu, mutta jos olisi, siinä olisi kerrottu, kuinka koko maan poikaystävät ovat suhteensa alussa kertoneet käyvänsä kaikissa mahdollisissa ulkoilmatapahtumissa ja rakastavansa brasilialaisia torvensoittajia.

Parisuhteiden katsotaan usein loppuvan valheeseen mutta unohdetaan, että valheella suhteet vasta alkavatkin, tai ainakin lauseella, jossa totuutta painotetaan kohti kuviteltua ideaaliminää.

Aika yksin täällä kaikki olisivat, jos emme tutustumisvaiheessa niin tekisi.

”Usein en halua autostani lainkaan ulos, istun vain siellä piilossa maailmalta.”

”Luin toissa vuonna kirjan, se oli huono.”

”Joka perjantai olen niin humalassa, että muisti menee.”

Kyllähän tuollainen maailma täytyy silotella kauniimmaksi.

”Autossa olen edes hetken omassa rauhassa, ajatusteni kanssa, kaukana digitaalisen maailman hälystä.”

”Voi kunpa minulla olisi enemmän aikaa kirjallisuudelle, ennen luin sitä paljonkin.”

”Silloin tällöin maistuu lasi hyvää chiantia!”

Jälkimmäisillä versioilla maailma pysyy liikkeessä, ensimmäisessä kaikki pysähtyy yksinäisyyteen.

Ihmisten toisiinsa tutustuminen on kielipeli ja näytelmä, ja hyvä niin, kun se joskus aika monimutkainen ihminen on kuitenkin jossain siellä lausuttujen valheiden ja totuuksien tuolla puolen, yksinkertaisten väitelauseiden takana.