Jyrki Lehtolan kolumni: Aika jakaa kuva takapuolestani

Klik.

Eronnut kaverini löysi muutama vuosi sitten uuden ihmissuhteen. Uusi ihmissuhde oli hauska, sivistynyt aikuinen, ja kaverini oli onnellinen.

Klik-klik.

Kaverini matkusti ihmissuhteensa kanssa Pariisiin, rakkauden pääkaupunkiin. Kevät oli kauneimmillaan, Airbnb-asunnon parvekkeelta St. Germainin kaupunginosasta näkyi yli Pariisin, romantiikka kukkisi vaikka väkisin.

Klik-klik-klik.

Niin se kukkikin, mutta jokin jäi kaveria vaivaamaan. Kun ihmissuhde otti valokuvia matkasta, ne olivat pääasiassa omakuvia, selfieitä, joissa kaikki muu oli vain taustaa omalle itselle. Asiasta oli muodostumassa kaverilleni samantapainen ongelma kuin millä Seinfeld-sarjassa tapettiin muuten toimivia seurustelusuhteita: joku söi pähkinöitä yksitellen, toisella oli liian kuuluva nauru, kolmas piti tv-mainoksesta, jota itse inhosi.

Onneksi kaverini vilkaisi ympärilleen. Klik-klik-klik. Kaikkialla tehtiin samaa, otettiin itsestä kuvia, joissa muu maailma oli vain taustana. Puhelin oli sitä varten, että sillä voi ottaa itsestään kuvan pitelemässä puhelinta. Kaverini ymmärsi, ettei ongelma ole ihmissuhteessa, vaan hänessä itsessään; hän ei ollut ymmärtänyt maailman muutosta.

Siihen nähden kuinka paljon puhutaan siitä, mitä kaikkea pahaa muuttunut maailma tekee lapselle, nuorelle, sivistykselle, muistille ja aivoille, aika vähän on kiinnitetty huomiota kameran merkityksen muuttumiseen ja sen vaikutuksiin minäkuvallemme.

Kamera oli ennen jotain, joka oli useimmiten tallessa laatikossa, josta se otettiin juhlapyhiä ja matkoja varten esiin, kun piti saada kuva jäykästi istuvista sukulaisista, eikä maailmassa koskaan ole kylliksi kuvia Eiffel-tornista.

Kamera oli tarkkaan harkittava sijoitus. Ostaako tavallinen vai järjestelmäkamera, millaisia ominaisuuksia olisi hyvä olla? Kun valokuvat oli saatu otettua, vietiin filmi kehitettäväksi, odotettiin kuvia, oltiin pettyneitä huonoihin kuviin ja onnistuneet kuvat arkistoitiin albumeihin, jotka kaivettiin esiin kirjahyllystä viiden vuoden välein.

Kuvalla oli arvonsa. Se oli harvinainen otos poikkeuksellisesta hetkestä arjen ulkopuolella, se pyrki kiteyttämään jotain.

Kännykkäkamera muutti valokuvan aseman. Harvinaisesta ja siksi arvokkaasta tuli arkista ja banaalia. Minuutissa saattoi ottaa kymmeniä kuvia ja valita niistä parhaan. Eikä sitäkään täytynyt tehdä. Mihinkään kuvaan ei täytynyt sitoutua, pilvipalveluihin mahtui tuhansia kuvia. Samalla kameran suunta kääntyi. Kun muuttuneen maailman valokuvaaja katseli ympärilleen ja etsi kuvattavaa, hän ymmärsi, että kiinnostavin kuvattava on hän itse.

Muut olisivat varmasti samaa mieltä. Siksi Instagramin avulla oli perusteltua jakaa omakuvia muillekin, tutuille ja tuntemattomille.

Ja kas. Tässä näytän iloiselta auringossa, iloiselta lumessa, nyt imen poskiani, nyt olen matkoilla paikassa, jossa näkyy vain kasvoni, ja nyt, nyt on tullut aika jakaa kuva takapuolestani, olkaa hyvä.

Kuten muukaan sosiaalinen media, Instagram ei tarjoa mahdollisuuksia rehellisyyteen. Siellä jaetuista kuvista voi tykätä, niitä voi kommentoida, mieluiten hymiöin, ja niitä voi jakaa.

Instagramissa ei ole klikattavaa symbolia huomiolle ”olisi ollut kiva kuva Grand Canyonista, mutta pääsi oli sen edessä”.

Kun aikuinen on huolissaan nykyteknologiasta, huoli tavataan kohdistaa lapsiin ja nuoriin, ei aikuiseen itseensä.

Aikuinen osaa hallita internetin ja ajankäyttönsä, mutta nykylapset eivät opi edes lukemaan. Aikuisille on opetettu hillitty käytös, ymmärrys siitä, että oma itse ei ole maailman keskipiste ja että arvokkuus on positiivinen määre.

Mutta jotain on tapahtunut. Siellä me aikuiset tungemme itseämme esiin Instagramissa, uusissa vaatteissa, uusissa autoissa, kirjaa lukemassa, ravintolassa, urheilemassa, lapsi sylissä, tällainen olen ilman meikkiä, tällainen olen smokki päällä, tässä kuva, kun nauran ottaessani kuvaa itsestäni nauramassa klik-klik-klik.

Jonkun olisi korkea aika olla meistä ja narsismistamme huolissaan.