Jyrki Lehtolan kolumni: Minne sivistys katosi?

Nyt kun tyttäreni on päässyt kesälomalle, olen kärsimättömänä odottanut häntä mökin terassilla Maksim Gorkin Valitut teokset 1 sylissäni. Pian hän varmasti syöksyy luokseni ja alkaa ahmia Gorkia. Kuka hullu ei niin tekisi? On sentään kesä, itsensä kehittämisen otollisin aika.

Ei ole tytärtä hirveästi näkynyt Gorkia vaatimassa. Vaikea kuvitella, mitä kiinnostavampaa 15-vuotias on voinut löytää kesälomallaan kuin itsensä kehittämisen ja sosialistisen realismin. Yksin olen täällä joutunut pohtimaan viinilasi kädessä suomalaisen koulun surullista tulevaisuutta.

Keväällä näytti hetken siltä, että jopa tietäisin jotain siitä, millaista nykykoulussa on. Erääseen työtehtävään liittyen yritin päästä opettamaan helsinkiläiseen yläkouluun viikoksi äidinkieltä. Tarkoitus oli saada tietää edes jotain siitä, millaista on olla nykyään opettajana ja kirjoittaa noista päivistä aikakauslehteen päiväkirjaa.

En päässyt, sillä opettamiseni olisi kuulemma vaatinut paitsi jokaisen opettamani lapsen vanhemman suostumuksen myös jokaisen opettajakollegani suostumuksen. Helsinkiläiskoulujen rehtorit olivat sen verran realisteja, että ei kannattanut edes ryhtyä kyselemään suostumuksia, joku kieltäytyisi joka tapauksessa, vaikka olisin päiväkirjassani kirjoittanut kaiken tunnistamattomaksi.

Sääli, sillä olisi ollut valaisevaa nähdä, mitä kouluissa tapahtuu muulloinkin kuin vanhempainiltoina, jolloin kaikki esittävät itsestään idealisoitua versiota. Nyt tietoni koulun todellisuudesta perustuu kavereitteni kertomuksiin ja omiin kokemuksiini, ja vaikka niissä paljon hyvää koulusta onkin, niissä on myös paljon hämmennystä herättäviä asioita.

Kun koulussa opetetaan oppilaita ilmaisemaan itseään selkeästi ja ytimekkäästi, olisiko mahdollista, että sama päämäärä näkyisi myös koulukirjoissa? Oppikirjoiksi niissä on paitsi liian paljon keskenään ristiriitaista tietoa myös niin laiskaa ja epäselvää ilmaisua, ettei sellaisella pitäisi saada edes välttävää äidinkielen aineessa.

On ymmärrettävää, etteivät opettajat ole aina maksimaalisen motivoituneita lähilukemaan jokaisen oppilaan vastausta samaan koekysymykseen, mutta kokeet voisi tehdä nykyistä hieman ovelammin. Nyt oppilaat tietävät tietyistä opettajista, että ihan sama mitä kirjoittaa vastaukseksi, kunhan kirjoittaa paljon ja mahdollisimman pienellä käsialalla, niin saa täydet pisteet virheitä sisältävästä vastauksestaan.

Omatoiminen opiskelu on toki kannattavaa, mutta kun toinen maailmansota käsitellään niin, että oppilaat jaetaan ryhmiin, jotka kukin tekevät valitsemastaan maailmansodan osasta esitelmän muulle luokalle, historia voi painottua hieman hassusti niin, että Bossin tehdas SS-univormujen valmistajana saa Normandian maihinnousua suuremman huomion.

On hyvä, että eri aineissa tuodaan esiin myös humanistisia ja ekologisia aiheita, mutta kun joka toisen kouluaineen opetuksessa tulee vastaan samat huolet ilmastonmuutoksesta, onko silloin ajateltu toistamisen negatiivisia seurauksia? Nuoret joskus kapinoivat sitä vastaan, että heille pakkosyötetään jotakin tiettyä maailmankuvaa.

Mistä muuten johtuu, että kukaan tuntemani yläkoululaisen vanhempi ei ole sitä mieltä, että hänen lapsensa todistuksessa on oikea arvosana, vaan kaikkien mielestä arvosana on oman lapsen tieto- ja taitotasoon nähden liian korkea?

Vaikka nykykoulu herättääkin vanhemmissa yhä enemmän hämmennystä, ehkä sen voisi yrittää pitää sisällään.

Ehkä meidän edellisellä vuosituhannella koulutettujen olisi hyvä vaieta siitä, millainen koulun tulisi olla. Me emme tiedä siitä mitään, ja me kävimme koulun aikana, jolloin kaikki maailman tieto ei ollut puhelimissamme.

Me elimme muutenkin suojatummassa maailmassa, jossa pystyi vielä jotenkin teeskentelemään, että yleissivistävillä omituisuuksilla oli merkitystä.

Joten turha tässä odottaa tytärtä Maksim Gorki kädessä. Ei Gorki auta selviytymiseen uudessa maailmassa. Vaikea sanoa, mikä auttaa, mutta ehkä kannattaa luottaa siihen, että koululaitoksella on siitä selkeämpi käsitys kuin punaviiniä maistelevalla vanhemmalla.