Kolumnit

Jyrki Lehtolan kolumni: Miksi emme kykene ottamaan vastaan elämään kuuluvia vastoinkäymisiä?

Teksti:
Jyrki Lehtola

Ei tätä voi kestää. Tän on loputtava. Mä en jaksa tätä vuodesta toiseen.

Edellisen kaltaisilla puheenvuoroilla täytettiin taas maaliskuun loppu. Syy niihin ei ollut työttömyydessä, sairaudessa tai läheisen kuolemassa vaan siinä, että pitkin maailmaa toistettiin vuosikymmeniä vanha rituaali.

Suomi siirtyi lukuisten muiden maiden tavoin kesäaikaan. Herääminen siirtyi tuntia aikaisemmaksi, ja valo arjessa lisääntyi.

Tän on loputtava.

Toki on hieman hassua, että muokkaamme Suomessa vuorokausirytmiämme Benjamin Franklinin 1700-luvulla heittämän vitsin seurauksena.

Franklinin vitsi otettiin parinsadan vuoden kuluttua vakavasti eri puolilla maailmaa, kun sotien jälkeen kansalaiset oli saatava hillitsemään hiilen käyttöä. Sen jälkeen kesäaikaa on perusteltu eri argumentein, joissa aina on palattu yhä heikommilla perusteilla energiansäästöön.

Argumenttien takana pilkottaa se yksinkertainen tosiasia, että kellojen siirtelyssä me olemme mukana jossain missä muutkin ovat, koska muutkin ovat siinä mukana. Kesäaika on menneen maailman jäänne, jota noudatetaan, koska järjettömät asiat eivät tunnu niin järjettömiltä, jos niitä tehdään yhdessä.

Joten täällä se on edelleen. Kesäaikaan siirtyminen. Herääminen tuntia aiemmin. Valon lisääntyminen.

Tän on loputtava.

Aikuisten kannattaisi joskus katsoa jälkikasvuaan ja ottaa siitä esimerkkiä.

Kun kesäaikaan tänä vuonna siirryttiin, keksin leikkiä huolestunutta tyttärestäni.

Hänellä ei, voi voi, riitä vuorokaudessa muutenkaan tunnit, ja taas niistä vietiin yksi. Kahdeksannella luokalla on jo korkean tason koulupaineet. Uusia opittavia, ymmärryskyvyn laitamilla olevia asioita on liikaa. Paineet menestymisestä, tai edes pärjäämisestä, kasvavat lukiota ja aikuisuutta lähestyttäessä.

Harrastuksiin tyttärelläni kuluu matkat mukaan lukien 8–14 tuntia viikossa, ja jostain pitäisi vielä löytää se rako, jossa vain istua kauppakeskuksessa kavereiden kanssa maailmaa ylenkatsovina täysteininä.

Kun kesäaikaan siirryttiin, tyttären kännykän kello siirtyi automaattisesti mukana, ja niin siirtyi tyttärenikin. Tämä nyt on näin, ei tämän alle kaaduta. 15-vuotiaan maailma on muutenkin täynnä järjettömiä sääntöjä, tunnin häviäminen on niistä yhdentekevimpiä. Aikuisten maailmassa kaikki koettiin vaikeammaksi.

Siellä kuunneltiin oman suhteellisuudentajun sijasta niitä paria asiantuntijaa, jotka aina kesäaikaan siirryttäessä kertovat, ettei tässä ole mitään järkeä.

Siellä kerrottiin omaa väsymystä käsitteleviä tarinoita, jotka olisivat olleet traagisia, elleivät olisi olleet niin koomisia. Siellä kauhisteltiin, että kellonsiirrosta seuraava väsymys voi kestää jopa viikkoja.

Siellä päätettiin, että kaikista valittavana olevista kohtuuttomuuksista tämä tunnin siirto on se viimeinen pisara, ja adressien lisäksi siellä allekirjoitettiin kansalaisaloite, jotta tästä kollektiivisesta kidutuksesta päästäisiin vihdoin eroon.

Ulkomaanmatkoilta ei kuulu kauheasti valitusta, että en kestä, tämä aikaero pilasi Espanjan-lomani. Apteekista saa reseptivapaita melatoniinivalmisteita, joiden avulla siirtää sisäistä kelloaan. Aina uni ei ole sellaista kuin toivoisi, oli kesä- tai talviaika. Joskus herää väsyneempänä kuin halusi. Sellaista elämä on.

Mikä tässä on niin vaikeaa? Miten tästä jaksetaan valittaa kaksi kertaa vuodessa?

Ei tässä mikään ole vaikeaa, vaan kaikki on tehty liian helpoksi, etenkin näyttävä kaatuminen yhä pienempien esteiden eteen.

Oman sietokyvyn vähäisyys on muuttunut ylpeyden aiheeksi. Ennen yritettiin olla myöntämättä oman kestokyvyn rajoja ja tuskien keskelläkin oltiin hiljaa, kyllä tämä tästä ohi menee ja jos ei, vaikenen, niin en häiritse valittamisellani muita.

Ei ollut tervettä suhtautumista sekään, mutta ei ole tämä toinenkaan ääripää, ylpeily siitä, ettei kykene ottamaan vastaan elämään kuuluvia vastoinkäymisiä ja pieniä, lopulta aika koomisia järjettömyyksiä, jotka nykyään muutetaan ylitsepääsemättömiksi kuopiksi, joihin putoaminen koetaan melkein uljaaksi.

 

Jyrki Lehtola

Jyrki Lehtola on helsinkiläinen kirjoittaja, joka nauttii pysähtymisestä liikennevaloihin.

Anna Jyrkille palautetta: lehtola@dlc.fi

Jyrkin aiemmat kolumnit löydät täältä

X