Jyrki Lehtolan kolumni: Helvetti on pöytä täynnä äitejä ja isiä

Taannoin eräillä syntymäpäiväjuhlilla huomasin, että illan edetessä olin plaseerannut itseni helvettiin. Ja Jean-Paul Sartrelle tiedoksi: helvetti on pöytä täynnä äitejä ja isiä.

Koska pöydässä istui jotain niin erikoislaatuista kuin eri-ikäisten vanhempia, me eri-ikäisten lasten vanhemmat puhuimme siitä, kuinka erikoislaatuista on olla eri-ikäisten lasten vanhempia.

Kaikilla meillä oli huolia ja pelkoja, ratkaisuja sekä niksejä lastemme maailmaan, joka on – onko tämä tullut selväksi? – erilainen kuin oma maailmamme oli nuoruudessamme ja siksi pelottava ja vaaroja täynnä.

Meidän nuoruudessamme mikään ei ollut vaarallista, nykyään kaikki on.

Sosiaalinen media on vaarallinen. Se on täynnä lapsiamme vaanivia pervertikkoja, ja siksi eräät vanhemmat olivat tehneet lapsensa kanssa sopimuksen, että he käyvät viikonloppuisin yhdessä ja hyvässä hengessä läpi, mitä kaikkea 16-vuotias lapsi on puuhannut sosiaalisessa mediassa, ja jos sieltä löytyy jotakin kyseenalaista, siitä keskustellaan yhdessä.

Ulkomaailma on vaarallinen. Sekin on täynnä lapsiamme vaanivia pervertikkoja, ja siksi eräs äiti jäljittää puhelimen avulla lastaan ja soittaa lapselle, jos tämä harhautuu paikkoihin, joissa vaara piilee.

Väärä ruoka on vaarallista, väärät kaverit ovat vaarallisia, väärät tv-ohjelmat, harrastukset, musiikkimieltymykset, vaikutteet, idolit, ajanviettotavat, juomat, kaikki vaarallisia.

Koska vanhemmuus on kilpailulaji, osallistuin itsekin kisaan kertomalla, kuinka erinomainen isä olen ottaessani tyttäreltäni vaarallisen puhelimen pois iltaisin. Vaikka urotekoni saikin aikaan hyväksyvää nyökyttelyä, se oli selkeästi liian vähäpätöinen käydäkseen kunnon uhrautumisesta nykylapsuuden alttarilla.

Kesken uhrautumiskilpailun muistin kesämökillämme vierailleet nuoremmat ystävämme. Kun illalla vaadin tyttäreltäni puhelinta pois, eräs vieraista oli seota närkästyksessään: ”Mitä järkeä tuossa on? Anna teinin pitää puhelin äläkä kasvata lasta 70-lukulaisten ihanteidesi mukaan.”

Yritin argumentoida oman mainiolla tavalla välittävän isyyteni puolesta mutta turhaan. En ollut ainoastaan väärässä, olin myös narsistisen ylpeä siitä, että olin tehnyt jotain, joka mielestäni liittyy vastuulliseen vanhemmuuteen näinä vaarallisina aikoina. (Jos tytär luet tätä, turha silti luulla, että mikään muuttuu.)

Vanhemmuus muuttui realismista fantasioinniksi silloin, kun parent-sanasta johdettiin verbi parenting, luin joskus brittilehdestä.

Parenting-sanan mahdollisimman jäykkä suomennos on vanhemmointi, ja luulin, ettei se ole saapunut suomen kieleen, kunnes googlatessani löysin vanhemmoinnille 287 osumaa.

Ja hyvä, että löytyi edes sen verran. Vanhemmointi-sana kertoo, millaisia meistä on pahimmillaan vanhempina tullut: omaa nuoruuttamme nostalgisoivia nykyajan kammoksujia, jotka kertovat sankaritarinaa itsestään taistelemassa lasten kohtaamia vaaroja vastaan.

Meille vanhemmoijille ympäristö koostuu vaaroista, ei mahdollisuuksista, haasteista tai yhdentekevyyksistä. Jokainen ihminen on potentiaalisesti paha, jokainen ruoka sisältää myrkytyksen tai syömishäiriön siemenet, jokainen opettajan tekemä virhe on voi olla este lapsen tiellä suuruuteen, jokainen kaveri voi johtaa väärille poluille ja jokainen oma hermostuminen voi tuhota lapsen itsetunnon ja johtaa elinikäiseen traumaterapiaan.

Onneksi emme ole projektissamme yksin, vaan mukana on koko yhteiskunta. Koulu takaa meille jatkuvia mahdollisuuksia tuoda julki turhimmatkin huolemme. Lääkäreillä, psykologeilla ja ravitsemusterapeuteilla on paljon kerrottavaa lapsiamme uhkaavista vaaroista, ja media haastattelee mielellään jokaista, jolla on jotain pelottavaa sanottavaa nykylapsuudesta.

Lapsista huolehtimisesta on tullut meidän vanhemmoijien minäprojekti, ja nyt kannattaisi jonkun lehtikustantajan perustaa Hyvä isä- ja Hyvä äiti -lehdet, täyttää ne potentiaalisilla kaikenikäisiä koskevia huolilla ja seurata sivusta levikin kasvua, sillä ainoastaan huono isä jättää ostamatta lehden, jonka nimi on Hyvä isä.