Kolumnit

Kaarina Hazard: Nainen vailla nyssäkkää

Teksti: Kaarina Hazard

Nainen tarvitsee kassin. Kyllä, hänellä on oltava käsilaukku, se saa olla pieni tai se saa olla iso, olkaimellinen tai kyynärtaipeessa kulkeva, mutta olla sen pitää. Jonkinlainen pussukka.

Hän vetää perässään lentolaukkua tai kulkee ryhdikkäänä reppu selässä; huonoissa maissa hänen päänsä päällä on vesiastia, hienoissa maissa hänen kädessään on muotihuoneen paksusta paperista taiteltu laatulaatikko. Meillä täällä käsissämme keikkuu jos ei muuta niin apteekin pussi tai olallamme kangaskassi, johon on painettu pirteä porkkana.

Kunhan jotakin käden päässä on, jotakin mitä kannatella, vetokärry, ämpäri, ihan sama mikä, kunhan jotakin, joka selittää, miksi hän kulkee, miksi hän odottaa kyytiä, bussia, ystävää, miestä tai lasta. Kunhan ei seiso tyhjin toimin.

Sillä, kuvitelkaa nyt itsekin: kadunkulmassa kädet tyhjinä ja kylkiä myöten seisova nainen, mikä se on, narkkari tai ilotyttö, tavarana oma itse; holtiton, jotenkin jouten, ei missään kiinni, teini vasta, ei nainen vielä ollenkaan.

Edellinen tuli mieleen, kun luin Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön professorin Elina Knihtilän haastattelua Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen huhtikuun numerosta. Haastattelu käsitteli teatteri-, televisio- ja elokuva-alan miehisyyttä, sitä väitettä, että miehet kertovat miesten tarinoita, eikä keski-ikäisille naisnäyttelijöille ole kunnon töitä.

Toimittajan tavoittamat ammattilaiset eivät halunneet juttuun osallistua, koska eivät halunneet saada ruikuttajan, luuserin tai hankalan akan leimaa. Professori Knihtilä ymmärsi hyvin naisnäyttelijöiden kieltäytymistä: kukaan ei tahdo sääliä ja ylleen uhrin viittaa, kukaan ei tahdo olla marisija ja se kliseinen, kiukutteleva, vanheneva diiva.

Knihtilä kuvaili haastattelussa hauskasti omaa uraansa: nuorena ammattitaidon mitta oli se, miten itku irtosi, nyt vanhennuttuaan hän saa olla se nainen, joka mieheltä kyselee, että mikä tällä on. Keski-ikäisen miehen fantasioista, niistä on tarinoiden naiset tehty.

Jutussa kerrottiin myös elokuva-alan sukupuoliprosenteista ja hyvä, että niihin kiinnitetään huomiota – mitä monimuotoisempia ovat elokuvien tekijät, sitä monimuotoisempia ovat myös elokuvien tarinat.

Mutta tärkeämpää kuin naisten määrä on tietenkin naisten laatu – mitä naiset tekevät, miten toimivat, mitä ajattelevat ja tuntevat.

Niin, mehän olemme tottuneet tarinoissamme naisiin, jotka vievät mennessään ja tuovat tullessaan ja matkalla pyyhkäisevät nihkeällä. Tai sitten heidän salaperäinen profiilinsa piirtyy vasten yötaivasta ja pilvenpiirtäjän ikkunaa.

Naiset teippaavat laastarin kaatuneen lapsen polveen tai he sitovat seikkailuissaan haavoittuneen miehen käsivarren. He ovat eteerisiä, mykkiä kaunottaria tai ronskeja huoltajamuijia, joilla on sana hallussaan. Naiset ovat ihmeellisiä tai he ovat tavallisia; he istuvat imuke kädessään penthousen kattoterassilla tai he istuvat linja-autoissa; he jonottavat hikisinä kauppojen kassoilla tai purjehtivat hidastetussa kuvassa korkokenkineen läpi väkijoukon. He lusivat elämäänsä ihmeellisten linnojen tornihuoneissa tai he lusivat elämäänsä linttaan astutuissa kengissään.

Naiset ovat unikuva tai he ovat maankamara; heidän puoleensa kurkotetaan tai heidän perustalleen rakennetaan, he ovat ylhäällä tai he ovat alhaalla, mutta eivät tässä väkijoukossa.

Jos heihin tarinaa tahdotaan, se pitää heihin keksimällä keksiä: Uimahallin kassa olisikin sarjamurhaaja, Ärrän likalla salainen elämä prostituoituna!

Luonnollista sisäistä elämää, sielullisten seikkojen monimutkaisuutta ja ihmisen kokonaista osaa heillä ei ole, jos ei sitä heille tarinassa tuo joku vaarallinen, holtiton mies tai reppana, joka on hoidettava kuntoon.

Niin, siinä hän seisoo, nainen, kadunkulmassa, kädet kylkiä myöten, katselee ympärilleen ja odottaa, odottaa, että saapuisi joku, joka antaisi hänelle jotakin kannettavaksi, sillä mitä virkaa hänellä muutoin on. Mies vailla menneisyyttä, nainen vailla nyssäkkää.

Lue myös: Kaarina Hazard: Jeesus kutoisi

X