Kolumnit

Kaarina Hazardin kolumni: Nainen maisemassa

Teksti: Kaarina Hazard

Siinä hän seisoo, taloyhtiön roskakatoksessa, kun syysilta ympärillä hämärtyy, jalassa jotkut lipokkaat, kädessä joku purkki, ihan tavallinen, tyhjä. Tarkemmin katsottuna se on jonkinmoinen purnukka, toisessa kädessä hänellä on sen korkki.

Ei hänen tähän pitänyt jäädä. Lipokkaat vettyvät, ilta tummuu, laskeutuvan hämärän kosteus tarttuu hänen hiuksiinsa, ja hänen mielensä on juuttunut purnukkaan. Lasiltahan se näyttää, vaan onko se? Ja sen korkki, muovia, vaan voiko olla varma? Jos purnukka onkin vain laitettu lasin näköiseksi? Ja lasinen korkki muovia muistuttamaan? Jos ne ovatkin molemmat muovia? Tai lasia? Tai pahvia?

Näin yhtäkkiä, kesken syysillan, hänen edessään avautuu koko modernin pakkausteollisuuden maisema, käärebisneksen innovatiivisuus, koko purnukka-avaruuden pohjattomuus, ja tämä kaikki käy hänen päälleen kuin jonkinlainen varoittamaton syöksyvirtaus, trooppinen trombi. Miten menetellä!

Vielä äsken oli toisenlaista. Oli pahvi, lasi ja muovi, ja ne helposti erotti toisistaan, vaikkei olisi tarvinnut.

Ja sitä ennen vasta ihanaa olikin. Tuoheen pakattu eväs. Voipala puun kyljestä vuollussa soikionmallisessa rasiassa. Maitopussista virkattiin ulkohuussiin matto, ei siinä ollut mitään pohtimista. Jogurttipurkit säästettiin vintille, oivat mukit heinäpellolle. Metallia ei tarvinnut mihinkään viedä, siitä kätevä isäntä teki aina jonkin uuden pelin.

Näin oli ennen, mutta nyt on nyt. Tähän ulkokatokseen, tähän lipan suojaamaan pieneen rakennukseen on yhtäkkiä tullut niin kovin monta suurta laatikkoa ja niillä on kaikilla eri värit. Ja kaikki ne pitäisi osata täyttää.

Maatuuko tuoreiden taateleiden huokoinen koppa? Rasian kulmiin laitetut pienet niitit – pitäisikö ne kuitenkin varmuuden vuoksi nykäistä hampailla irti? Ranskalaisen jogurtin kaunis kuppi, sitä on hammasmukina käytetty – muuttaako se sen olemusta niin, että entisestä pakkauslasista onkin nyt tullut juomalasia ja se meneekin aivan eri säiliöön?

Virkkuukoukku, mysteeri. Näyttää metallilta, maistuu metallilta, kun sitä hampaiden välissä kokeilee, mutta silti kumman kevyt – että jos se kuitenkin on jotakin pinnoitettua muovia ja jos on, onko se semmoista muovia, joka menee muoviin vai sittenkin sekajätteeseen? Voiko virkkuukoukulla olla pahvinen sydän? Tätä hän nyt miettii.

Ehkä se pitäisi sittenkin viedä takaisin kotiin jonkin himmelin alkusyyksi? Hoitoainepullo, jäätelöpaketti, kääre, joka on hopeainen sisältä – tämä kaikki hänen päässään velloo ja käsissä roikkuu vieläkin se purnukka, purnukan korkki ja sen pahvinen kääre – jos se nyt sitten on pahvinen.

Niin, se kääre. Onko se muovitettua pahvia vai pelkkää selluloosaa? Karkeaa muovia, tahallaan tehty pahvin näköiseksi vai kiiltävää pahvia, jota on yritetty muoviksi modistaa? Voi kun joku tulisi, joku, jolta voisi kysyä! Mutta ei. Siinä hän seisoo, hänen päänsä on mennyt jonkinlaiseen tilttiin, rasiajumiin, kierrätyskoomaan, hänen kuluttajaelämänsä suonistossa on valtimotukos.

Ja samaan aikaan hänen mielensä käy suuria, avaria kehiä. Hän tajuaa kyllä, että biojätteestä tehdään multaa ja lämpöä, metallista polkupyörän runkoja, muovirasioista aina uusia muovirasioita.

Kun hän hölskyttelee maitopurkkia haalean veden alla, hän ottaa osaa elämän suureen kiertokulkuun, yhtä aikaa on läsnä alhainen jäte ja ylhäinen ikuisuus, alkutuotanto ja viimeinen etappi, alfa ja omega. Hänen siististi pesemänsä, kuivaamansa ja limittäin pinoamansa margariinipaketit, ne ovat yhteisen elämän eettinen ydin, puhdasta hyvää kuin imettäminen tai aamukaste.

Muovikorkissa on kaikkien tulevien sukupolvien onni ja selviytyminen, tuho tai säilyminen, tyhjässä kananmunakennossa punnitaan oleva ja tuleva. Tämä kaikki kulkee hänen mielensä läpi, kun pensasaidan takaa kuuluu ohikulkevan koiran haukku, ja sitäkin hän miettii, että tältäkö tuntuu ikuisesti keltainen valo, risteys, jossa joka suuntaan on kielletty ajosuunta, kun kaikista ilmansuunnista tuulee yhtä aikaa.

X