Kolumnit

Kaarina Hazardin kolumni: Tiivistäkää kuplaanne!

Teksti: Kaarina Hazard

Kuplat, vahingollisia. Siellä sitä kukin meistä on omassa nurkassaan, oman peittonsa alla, eikä ymmärrä kuin omaa todellisuuttaan. Ulos sieltä, meitä kehotetaan, pois omista seuroista, pois samanmielisyyden kaikukopasta. Tutustukaa uuteen, avartakaa ympyröitänne, ottakaa selvää myös muiden ajatuksista ja laajentakaa horisonttianne. Ikinä ette opi ketään käsittämään, jos pysytte vain omienne parissa, sanotaan. Kun pienet piirit hankaavat toisiaan, syntyy vain ikuinen riita – oppikaa syleilemään tuntematonta!

Mutta entäpä, jos asia onkin tyystin päinvastoin. Mitäpä jos ongelmamme johtuvatkin siitä, että emme pysy kuplissamme? Jos riita syntyykin siitä, että katselemme toisiin pöytiin liian tiuhaan? Entäpä jos onkin niin, että meidän pitäisi tietää toisistamme vähemmän ja asioista enemmän, jotta tulisimme toimeen keskenämme kansana, kaupunkina ja naapurustona?

Sosiaalisen median tuoma ongelma on se, ettemme enää pysty kuvittelemaan toisia itsemme kaltaisiksi. Silloin kun meillä ei vielä ollut välineitä olla kaikkien kanssa kaiken aikaa, kuplat sallivat sovun. Ajattelimme muiden silmäilevän maailmaa samojen lasien läpi kuin itse silmäilimme, muiden katsovan suopeasti toimia, joille itse nyökyttelimme, toisten häpeävän samaa mitä itse häpesimme. Koska emme tarkkaan ottaen tunteneet toisiamme kovinkaan laajalti, pystyimme kuvittelemaan, että rouva tuolla toisella puolella katua vaeltaa suurin piirtein samoissa mietteissä kuin itsekin kuljemme. Ajattelimme oman kokemuksemme universaaliksi, ja mielemme maailmassa pysyi rauha, koska emme kovin hyvin nähneet toisiin karsinoihin.

Kun epäuskoisina luemme kommenttipalstojen loukkausten kirjoa, järkytyksemme on aito. Nimittelemme toisiamme loitommalle kuin vimmassa, keksimme yhä kauheampia nimityksiä kanssaihmisille, jotteivät he vielä lähemmäs pyrkisi. Emme me toinen toisiamme vihaa, likeisyys vain tukahduttaa ja rumien sanojen luudalla saamme edes hetken hengitystilaa.

Niin, ei meitä toisen ihmisen kanta järkytä vaan se, ettei hän ole kuin me itse. Sähköinen samahuoneisuus tuo liian julki sen, miten totta vie toisenlaisia muut ovat. Ennen tietämättömyyden suoma kuvittelukyky antoi meille armon luulla, että oma kokemuksemme on ihmisen kokemus, että olemme itse jonkinlainen yleinen henkilö. Nyt somen suoma liiallisen laaja pääsy toisten kokemuksiin on loukannut tätä ymmärrystämme. Toiset ovat totta tosiaan toisenlaisia, ja sitä meidän on vaikea kestää.

Ennen somen jokapäiväisyyttä toista kohti meneminen oli harkittu pyrkimys. Jos kiinnosti, meni kuuntelemaan uutisia toisista tavoista elää, katsomaan esityksen sellaisesta, mitä itse ei tuntenut; matkustamalla matkusti toiselle paikkakunnalle toteamaan, että kas, meilläpäin rieska on pullava eväs, heillä tuommoinen lituska. Somen yhteisessä tilassa kaikki huutavat yhtä aikaa rieska, rieska! ja hierovat oman pitäjänsä versiota toisen naamaan kuin voimalla voisi pakottaa toiset uskomaan, että tämä se on leivän taivaassa päätetty muoto.

Menetettyämme välimatkan toinen toisiimme luulemme, että toisen kokemus auttamatta syrjäyttää omamme – ikään kuin maailma ei olisikaan laajentunut, vaan pienentynyt niin, että sinne mahtuu vain yksi vehnäinen jauhoeväs ja tässä täytyy nyt huutoäänestyksellä, nyrkkiä puiden ja kyynerpäitä käyttäen päättää se ainoa kyrsä mitä porukalla syödään.

Ehkä some ei ole muuttanut todellisuutta, vaan tuonut sen vain esiin. Ja ehkä piankin muistamme, että aina se on kevään muoti vaihdellut pitäjästä toiseen, pöydänkin malli ja sillä lepäävän liinan kuosi. Että ainoa ero entiseen on se, että näemme nyt ne kaikki kerralla.

Tämä on viimeinen kolumnini Annaan. Kiitän opettavaisista vuosista ja toivon lukijoille onnea ja menestystä!

X