Kirsi Pihan kirjallisuuskolumni: Miksi ”väärät tunteet” ovat sallittuja autofiktiossa, mutta pöyristyttäviä tosielämässä?

Fiktiiviselle tai autofiktiiviselle kirjan henkilölle sallitaan ristiriitaisia ja "vääriä" tunteita, joita todellisella henkilöllä paheksutaan. Mutta eikö olisi virkistävää, että ihminen voisi myös omana itsenään avata itsestään vähemmän kiiltokuvamaisia piirteitä? kysyy Kirsi Piha.

Dokumentti tuo Wikipedian mukaan todistusvoimaista informaatiota. Sitä voi olla passi, ajokortti tai sopimus. Laajemmin käsitettynä ylipäänsä kirjallinen tuotos, jolla on informatiivista arvoa. Kirjailijan tuotanto, oli se sitten fiktiota tai faktaa, on tietysti aina informaatiota ihmisestä ja elämästä. Mutta on kirjailijoita, joista ei ole ihan varma, onko kirjallinen tuotanto vai ihminen itse todistusvoimaisempi.

Kirjassaan Nimetön intohimo Marguerite Duras toteaa kirjallisuuden tehtävästä: ”Perinteisen, balzaclaisen romaanin sankarilla on täysin oma identiteettinsä: latistettu, ruostumaton, kertojan ennalta määräämä. Mutta ihmisolento on vain kimppu toisiinsa kytkeytymättömiä viettejä, ja sellaiseksi kirjallisuuden on hänet korjattava.”

Duras oli kovaääninen, häpeämätön ja röyhkeä. Sellaista pelottomuutta on vaikea olla ihailematta.

Tämä kummallinen, persoonallinen, tuottelias ja kaikin tavoin äänekäs kirjailija paljasti itsensä kautta kimpun ”sopimattomuuksia”. Duras oli kovaääninen, häpeämätön ja röyhkeä. Sellaista pelottomuutta on vaikea olla ihailematta. Elämä ei kuitenkaan ollut pelkkää ylvästä taistelumieltä.

Duras’n alkoholinkäytöstä on puhuttu paljon, hän puhuu siitä itsekin kirjassaan Kirjoitan. Päästyään vieroitukseen hän avoimesti kertoo paniikistaan joutuessaan ajattelemaan, ettei saisi enää koskaan juoda alkoholia. Vieroituksesta taas vapaana hän reippaasti palaa takaisin normirytmiin: päivässä saattaa mennä yhdeksän litraa halpaa Bordeaux-punkkua. ”Elämä alkoholin kanssa on elämää, jossa kuolema on käden ulottuvilla. Humalan hulluudessa vain ajatus, että kuoleman jälkeen ei voi juoda, estää tappamasta itseään,” hän toteaa kirjassa Jokapäiväinen elämä.

Kirjoitan on kiinnostavaa tekstiä kirjoittamisen ja ilmaisun tarpeesta, ehdottomuudesta ja kohtuuttomuudesta. Sen(kään) teksti ei ole ”sievää” vaan paikoin ahdistavaa, raakaa. Kirjoittaminen on kyseenalaistamista. Oikeastaan koko Duras’n elämä on kyseenalaistamista, hyvässä ja huonossa.

Oman elämänsä avaajana Karl Ove Knausgård on tämän ajan sankareita. Taisteluni-sarjassa hän kirurginveitsen terävästi avasi oman mielensä ja kaikki epämiellyttävät, väärät, sovinistiset, väsyneet ja kaikin tavoin ikävät tunteet ja ajatukset näkyviksi. Lopputuloksena oli taidetta, jonka koki joka solulla. Knausgård toteaa kirjassa Inadvertent (sarjassa Why I Write), kuinka pyrkii vastustamaan helppoa ajattelua, konventioita. Moni kadehtii tätä. Mutta ei uskalla samaan läpinäkyvyyteen.

Luomalla elämäntarinalleen autofiktiivisen kehyksen Karl Ove Knausgård piti huolen siitä, että me ymmärrämme häntä paremmin.

Ja siltikin Knausgård piiloutui. Luomalla elämäntarinalleen autofiktiivisen kehyksen hän piti huolen siitä, että me ymmärrämme häntä paremmin.

Sen sijaan vastikään kuollut Jörn Donner ei piileskellyt. Viimeiseksi kirjaksi jäi pieni punakantinen kirja Viimeinen taisto. Mutta viimeiseksi puheenvuoroksi taisi sittenkin jäädä hänen haastattelunsa Helsingin Sanomissa liittyen perheeseen ja lapsiin. Tuossa haastattelussa hän suorasukaiseen tapaansa totesi, että ei ole missään tekemisissä joidenkin lapsiensa kanssa koska kokee nämä ”vahingoiksi”. Mikäli olisimme lukeneet romaania, jossa mies käsittelee tällaisia tunteitaan, olisimme saaneet tälle tarinan viitekehyksen ja jonkinlaiset työkalut ymmärrykseen.

Niin ei voi sanoa. Tai tuntea. Lapsia pitää rakastaa. On vanhemman velvollisuus rakastaa ja pitää huolta.

Fiktiossa monimutkaiset ja ”väärät” tunteet ovat sallittuja ja niiden kautta tutkiskelemme itseämme. Faktassa, haastattelussa, sen sijaan sama asia pöyristyttää. Niin ei voi sanoa. Tai tuntea. Lapsia pitää rakastaa. On vanhemman velvollisuus rakastaa ja pitää huolta.

Fiktiivinen henkilö pystyy näin siis olemaan todistusvoimaisempi inhimillisyyden monista puolista kuin aito ihminen. Voisiko siinä kuitenkin olla jotain arvokasta, että ihminen pystyy myös omana itsenään kertomaan tunteistaan ja itsestään, oli kyse sitten lapsista tai addiktiosta? Ettei tarvitse piiloutua fiktiivisten hahmojen taakse? Eikö ole myös virkistävää, että todelliset ihmiset pystyvät avaamaan itsestään myös vähemmän kiiltokuvamaisia piirteitä, rehellisiä tunteita ja ajatuksia, kaunistelematonta ihmisen puolta? Voisiko se avata saman mahdollisuuden myös meille muille?

Kirjasuositukset

Dahlgren, Eva: Kuinka lähestyä puuta

Didierlaurent, Jean-Paul: Lukija aamujunassa

Didion, Joan: Maagisen ajattelun aika

Doonan, Simon: Wacky Chicks