Kolumnit

Kirsi Pihan kolumni: Luopuminen ja karsiminen on vaikeaa, mutta pitääkö kaikesta luopua ollakseen onnellinen?

Meidän on tutkitusti helpompi oppia uusi tapa kuin luopua jostain vanhasta. Ihminen pitää kiinni. Ja kun kaikkea on liikaa, ei mistään pysty nauttimaan, Kirsi Piha kirjoittaa kolumnissaan.
Teksti: Kirsi Piha

Alkaa hymyilyttää joka kerta, kun näen kirjahyllyssäni kirjan: Is It Too Late to Run Away and Join the Circus. Ala­otsikolla A Guide for Your Second Life, se muistuttaa siitä, että elämä voi muuttua, jos sitä uskaltaa muuttaa. Samalla se puhuu ­asiasta, josta puhutaan liian vähän, nimittäin lopettamisesta, keskeyttämisestä, luopumisesta, lähtemisestä. Meillä on tapana mieluummin lisätä kuin poistaa, ja se johtaa meidät helposti pikku pulmaan. Tai oikeastaan aika isoon: vertailuun, kaihertavaan tyytymättömyyteen, ylivirittyneisyyteen, väsymiseen ja lopulta uupumiseen. Mikään ei riitä.

Tarvitsemme luopumisen taitoa, mutta onko pakko jättää kaikki ja karata sirkukseen?

Ehkä ei. Kirjan kirjoittaja organisaatiopsykologi, kirjailija ja johtajien valmentaja Marti Smye pyrkii sirkusvertauksella avaamaan ikkunoita maailmaan, joka on usein laajempi ja hauskempi kuin miltä arjessa näyttää. Ja jos rehellisiä ollaan, sirkusvertaus on monella, yllättävälläkin, tavalla osuva.

Se, mikä näyttää kevyeltä, ei olekaan sitä. Tai voi olla.

Aina, kun olen katsomassa sirkusesitystä, ajattelen, että pystyisinpä minäkin jonglööraamaan tulikepeillä, kiipeämään tankoon ketterästi kietoutuen liinaan ja pudottautumaan sieltä hurjasti pyörien alas, kävelemään käsilläni ja heilahtamaan ilmassa tyylikkäästi trapetsilta toiselle. Esitys näyttää kevyeltä, helpolta, elegantilta. Kuin sirkuslaiset olisivat vain pitämässä hauskaa. Kuka ei haluaisi sellaista?

Todellisuudessa sirkus on myös kovaa työtä, armotonta harjoittelua, kaatumista, loukkaantumista, sinnikkyyttä, jaksamista, kipua ja itsensä äärirajoille viemistä. Se, mikä näyttää kevyeltä, ei olekaan sitä. Tai voi olla. Tuhansien harjoittelutuntien jälkeen. Haluanko sirkukseen kuitenkaan niin paljon?

Kun siis seuraavan kerran töissä tiukassa paikassa tekee mieli ”karata sirkukseen”, voi olla hyvä muistaa, että ruoho on vihreää sillä puolella aitaa, jossa siitä itse pitää huolta. Työn merkityksellisyyttä ja imua pitää itse vaalia. Ja usein se tapahtuu riipimällä rikkaruohoja pois.

Ihminen pitää mieluusti kiinni siitä, minkä on saanut, oli kyse sitten työpaikasta, omaisuudesta tai vaimosta.

Jos luulit, että luopuminen on helppoa, tarkastele itseäsi. Luopuminen on vaikeaa, voisi melkein sanoa epäinhimillistä. Ihminen pitää mieluusti kiinni siitä, minkä on saanut, oli kyse sitten työpaikasta, omaisuudesta tai vaimosta. Riippumatta siitä, luovatko nämä onnellista elämää.

Organisaatiot luovat jatkuvasti uusia tehtäviä, joita muuttuvassa maailmassa tarvitaan, mutta eivät luovu vanhoista. Marie Kondo on luonut kokonaisen luopumisimperiumin pelkästään opettamalla meitä luopumaan tavarasta, tietoisesti minimalisoimaan elämää.

Meidän on tutkitusti helpompi oppia uusi tapa kuin luopua jostain vanhasta. Ihminen pitää kiinni. Ja kun kaikkea on liikaa, ei mistään pysty nauttimaan. Oli kyse sitten työstä, tavarasta, lukemisesta, Netflixin sarjoista tai Instagramin storeista.

Joskus luopumiseen liittyy häpeää.

Me helposti kuvittelemme, että pois jättäminen on automaattista. Kun toisesta päästä tulee lisää asioita, me automaattisesti osaamme luovuttaa jostain muusta. Todellisuudessa asioita tulee vain lisää. Luopuminen on taito, elintärkeä sellainen.

Yhteiskunta, organisaatiot ja ihmisten omat elämät ovat täynnä esimerkkejä siitä, kuinka sinnitellään jossain epätyydyttävässä tilanteessa eikä uskalleta hypätä pois. Vaikka epätyydyttävä voi olla epätyydyttävää, ainakin se on tuttua. Uudesta ei ole mitään takeita. Pidämme siis kiinni siitä, mitä on. Sirkus kulkee seuraavaan kaupunkiin.

Joskus luopumiseen liittyy häpeää. Kokemusta siitä, että jonkun toisen näkökulmasta epäonnistui. Tuo sama vertailu johtaa toisesta näkökulmasta siihen, että jonkun toisen elämä vaikuttaa Instagram­onnelliselta ja oma siihen verrattuna lattealta. Silloin on hyvä muistaa sirkuksen illuusio. Kaikki ei ole sitä, miltä näyttää. Raymond Queneau kirjoitti legendan mukaan yli 30 vuotta kirjaansa Tyyliharjoituksia.

Kirjassa kerrotaan sama, sinänsä merkityksetön, tarina 99 kertaa. Tarinaa käsitellään kielellisesti eri tavoin (murteella, nykykielellä ja kikkaillen), eri aistien kautta (näkö, haju, maku jne) tai eri näkökulmista (sivustakatsoja, toimija jne).

Tyyliharjoituksia näyttää konkreettisesti sen, kuinka monesta vaihtoehtoisesta näkökulmasta tarinan voi kertoa ja nähdä ja kuinka sen luonne sen mukaan muuttuu.

Kirjasuosituksena tällä kertaa vain yksi:

Pascal Mercier: Sanojen paino. Mercier on hyvä esimerkki luopumisesta ja uudesta. Todellisuudessa hän on Peter Bieri, joka kyllästyi akateemiseen maailmaan, jäi varhaiseläkkeelle ja ryhtyi kirjailijaksi. Sirkusväki hurraa.

X