Kirsi Pihan kolumni: Nykyisin jokainen voi ryhtyä kirjailijaksi, ja se on hyvä asia

Kustantajat eivät aina tiedä, mikä menestyy tai mikä on hyvää tai huonoa kirjallisuutta. Omakustannekirjoja ei pidä väheksyä, koska niiden joukosta löytyy monenlaisia aarteita, Kirsi Piha kirjoittaa.

Voimme olla mitä mieltä tahansa Fifty Shades of Grey -kirjasarjasta, mutta sitä on myyty yli 100 miljoonaa kappaletta. Alun perin E.L. James kustansi sen itse. Edgar Allan Poen, Stephen Kingin, Paulo Coelhon ja Marcel Proustin väitetään aloittaneen kirjailijan uransa kustantamalla itse omat kirjansa.

Lisa Genova kirjoitti kirjansa Edelleen Alice isoäitinsä Alzheimerin taudista ja sen kanssa elämisestä. Hän kustansi kirjansa itse vuonna 2007, sillä useampi kaupallinen kustantaja hylkäsi käsikirjoituksen. Vuonna 2009 Simon & Schuster nappasi käsikirjoituksen ja kirja keikkui The New York Timesin bestseller-listalla 40 viikkoa. Se on käännetty 20 kielelle ja 2014 siitä tehtiin elokuva, jonka pääosasta Julianne Moore sai Oscar-palkinnon. Jos kustantajat olisivat päättäneet, maailma olisi myös Harry Pottereita köyhempi.

Aina kustantaja ei tiedä, mikä menestyy tai mikä on hyvää tai huonoa kirjallisuutta. Silloin pitää tehdä itse.

Ryhtyisikö siis DIY-kirjailijaksi?

Aikaisemmin merkittävistä yhteiskunnallisista hahmoista kirjoitettiin elämäkertoja näiden kuoltua, nyt me kärsimättömät tavalliset ihmiset kirjoitamme omaelämäkertoja elämän eri vaiheissa. Jos ei muille niin sukulaisille. Aikaisemmin kirjailijat kirjoittivat kirjoja, nyt me kaikki kirjoitamme kirjoja. Aikaisemmin kirjailija käsitteli ihmisyyttä kirjoittamiensa hahmojen kautta, mutta nyt tuntuu yleistyvän, että myös “virallinen” kirjailija kirjoittaa suoraan itsestään, välittämättä häivyttää omaa identiteettiään, kuten vaikkapa loistava Rachel Cusk. Eeva Kolu on kirjoittanut kirjansa Korkeintaan vähän väsynyt itsestään, ja lehtihaastattelut ja kirja sekoittuvat toisiinsa. Kirja ei ole self helpiä, mutta ei myöskään knausgårdmaista autofiktiota. Jotain siltä väliltä. Itsestä.

Virkistävää rehellisyyttä? Vai maailman nykytilaa kuvaavaa pohjatonta itsekeskeisyyttä?

Ajatus ei ole tuottaa myyntimenestystä vaan jotain kestävää jälkipolville, välittää omia tunteita, ajatuksia, havaintoja.

”Kirja on menossa painoon,” sanoo tuttu, ihminen, joka on eläkkeellä ryhtynyt kirjailijaksi. Kirjailija itse on oma kustantajansa. Kirja on kertomus lapsenlapsesta ja omista tunteista isoäitinä. Ajatus ei ole tuottaa myyntimenestystä vaan jotain kestävää jälkipolville, välittää omia tunteita, ajatuksia, havaintoja. Moni muukin kirjoittaa elämästään päiväkirjojen sijaan kirjana, joka laitetaan kirjahyllyyn maailman klassikkoteosten väliin.

On hyvä huomata, että elämäkerrat, joita kustantaja virallisesti julkaisee, eivät aina ole sen kummempaa kirjallisuutta. Kunhan sattuvat olemaan henkilöstä, jolla on yhteiskunnassa joku status. Oman isoäidin elämäntarina saattaa olla merkittävästi kiinnostavampi!

Sen sijaan, että arvotamme sitä, kumpi on “oikeaa” kirjallisuutta, ehkä kannattaa iloita mahdollisuudesta molempiin?

Sen sijaan, että arvotamme sitä, kumpi on “oikeaa” kirjallisuutta, ehkä kannattaa iloita mahdollisuudesta molempiin? On viralliset kustantajat, kirjailijat ja syksyn kirjojen julkistamistilaisuudet ja katalogit. Ja toisaalta vilkkaasti omaa elämäänsä kirjojen kansiin kirjoittavat tavalliset ihmiset. Löytyisikö vielä se taho, joka tekisi katalogin näistä keittiön pöydän ääressä töiden jälkeen kirjoitetuista kirjoista, jotta ne löytäisi? Tai voisiko kirjastossa olla oma hylly omakustanteille?

Voi olla, että kaikki omakustanteet eivät ole suurta kirjallisuutta, mutta ehkä samaistumisen kohteena nämä itse kirjoitetut omaelämäkerrat ja tarinat ovat tärkeitä ja voivat tuoda merkitystä elämään muillekin kuin kirjoittajalle tai tämän lähisuvulle. Voisiko tällainen kirja jopa olla rehellisempi kuin kirjailijan, joka ehkä varjelee brändiään?

Siitä lähtien, kun isäni kuoli ollessani 7-vuotias, olen toivonut, että jostain vielä putkahtaisi päiväkirja, kirjeitä tai vaikka ostoslista, joiden kautta voisin tutustua isääni ja tämän ajatuksiin ja tunteisiin. Mikä aarre olisikaan kokonainen kirja! Jos olisin tämä itse kustantavan isoäidin lapsenlapsi, olisin valtavan onnellinen siitä, että mummi viitsi nähdä vaivaa ja kirjoittaa kirjan minusta ja itsestään. Samalla, kun ryhtyy itse kirjoittamaan ja kustantamaan omaa elämäänsä kansien väliin, kannattaa myös muistaa oppi Knausgårdilta: rehellinen oma kuvaus ei välttämättä ole hienotunteinen. Varustaudu perheen välirikkoon.

Kirjasuositukset:

Rutger Bregman: Humankind – A Hopeful History. Olisiko aika tarkastella ihmiskäsitystämme?

Carolyn Durand & Omid Scobie: Finding Freedom. Onhan Megxit kuitenkin ilmiö!

Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt. Hienoa ja raikasta tekstiä riittämisestä.